— Äiti…
Sen yhden lyhyen hetken ajan kuvittelin, että hän aikoi asettua puolelleni.
Helena ei kuitenkaan antanut hänen jatkaa.
— Mitä nyt? Maria on aivan loppu. Hänellä on hirveästi tekemistä.
En pystynyt estämään pientä, kuivaa hymyä nousemasta kasvoilleni.
— Marialla on hirveästi tekemistä?
— On.
— Ja sen takia minun pitäisi keskeyttää omat työni?
— Älä nyt liioittele. Sinähän olet kotona.
Taas se sama lause.
Sinähän olet kotona.
Aivan kuin palkkani vain ilmestyisi tilillemme jollakin taikatempulla.
Aivan kuin minulla ei olisi asiakkaita.
Aivan kuin ne kahdeksan tai yhdeksän tuntia, jotka istuin päivittäin koneen ääressä, olisivat olleet jokin mukava pikku harrastus.
Mikael hieraisi otsaansa.
— Anna, ehkä voisit käydä hänen luonaan hetkeksi sitten, kun saat valmiiksi…
Käänsin katseeni häneen.
— Kun saan minkä valmiiksi?
— Työt.
— Minun työpäiväni päättyy kuudelta.
— No sitten sen jälkeen.
Naurahdin hiljaa.
En siksi, että asiassa olisi ollut mitään huvittavaa.
Vaan siksi, että juuri sillä sekunnilla ymmärsin jotain hyvin olennaista.
Kyse ei ollutkaan vain anopistani. Ilmeisesti myös mieheni piti minun aikaani vähemmän arvokkaana.
— Erinomaista, sanoin.
Mikaelin hartiat näyttivät rentoutuvan saman tien.
Helena puolestaan hymyili tyytyväisenä.
— Tiesin, että tulet vielä järkiisi.
— En ollut vielä valmis.
Hymy katosi hänen kasvoiltaan.
Suljin kannettavani kannen, koska palaverini oli alkamassa pian ja halusin saada tämän keskustelun päätökseen nopeasti.
— Voin mennä Marian luo töiden jälkeen. Yhdellä ehdolla.
— Millä ehdolla? Mikael kysyi.
— Huomenna sinä menet minun veljeni luo ja peset hänen kylpyhuoneensa, keittiönsä ja ikkunansa.
Mikael tuijotti minua kuin olisin äkkiä vaihtanut kieltä.
— Mitä?
— Veljeni tekee paljon töitä. Hän varmasti ilahtuisi avustasi.
— Anna, minäkin käyn töissä.
— Aivan.
Huoneeseen laskeutui hiljaisuus.
Helena rikkoi sen ensimmäisenä.
— Tuo on aivan eri asia.
— Millä tavalla?
— Mikael lähtee töihin kodin ulkopuolelle.
Nojauduin taaksepäin tuolissani.
— Ymmärrän.
Vasta silloin Helena näytti tajuavan, mitä oli juuri sanonut.
— En minä sitä noin tarkoittanut…
— Kyllä tarkoitit, Helena. Juuri noin sinä sen tarkoitit.
Mikael kohotti kätensä sovittelevasti.
— Ei tästä tarvitse tehdä mitään suurta kohtausta.
— En minä teekään. Haluan vain sanoa ääneen asian, jota te ette näköjään kumpikaan ymmärrä.
Katsoin ensin miestäni ja sitten hänen äitiään.
— Aamuyhdeksästä iltakuuteen tämä koti on myös minun työpaikkani. Se, että työpöytäni on viiden metrin päässä jääkaapista, ei tarkoita, että olen jatkuvasti kaikkien käytettävissä.
Helena nousi seisomaan.
— Ennen vanhaan naiset osasivat tehdä työnsä, hoitaa kodin ja auttaa sukulaisiaan ilman, että jokaisesta asiasta tehtiin draamaa.
— Siinä tapauksessa Mariakin varmasti pystyy siihen.
Anoppini vaikeni.
— Vai koskeeko tuo sääntö vain minua?
— Marialla on kaksi lasta.
— Jotka ovat tänään koulussa neljään asti.
— Hän on väsynyt.
— Niin olen minäkin.
— Hän on sinun kälysi.
— Niin on. Olen hänen kälynsä, en hänen siivoojansa.
Helenan ilme kiristyi.
— Minulle ei kyllä tarvitse puhua tuolla tavalla.
— Eikä sinun tarvitse tulla minun kotiini määräämään iltapäivästäni kysymättä minulta edes lupaa.
Mikael yritti taas väliin.
— Anna…
— Ei, Mikael. Tällä kertaa minä puhun loppuun.
Nousin tuoliltani.
Olin vuosien ajan tehnyt kaikkeni välttääkseni riitoja. Kun Helena soitti aamukymmeneltä ja pyysi hakemaan hänen reseptilääkkeensä apteekista, minä hain ne.
Kun hän tarvitsi jonkun odottamaan asunnollaan putkimiestä, minä järjestin päiväni niin, että se onnistui.