— Jos teet töitä kotoa käsin, sehän tarkoittaa, että sinulla on aikaa, anoppini Helena ilmoitti ja laski kahvikuppinsa pöydälle. — Lounaan jälkeen menet tyttäreni luo ja siivoat hänen asuntonsa.
Muutaman sekunnin ajan olin varma, että olin kuullut väärin.
Vedän hitaasti käteni pois näppäimistöltä ja kohotin katseeni Helenaan. Istuimme minun keittiössäni. Läppäri oli auki edessäni, kuulokkeet lojuivat muistivihon vieressä, ja näytölle oli jo ilmestynyt kutsu videopalaveriin, joka alkaisi kahdentoista minuutin kuluttua.
— Anteeksi mitä? kysyin.
Helena huokaisi raskaasti, aivan kuin häntä olisi ärsyttänyt joutua selittämään näin itsestään selvää asiaa uudelleen.
— Sanoin, että menet lounaan jälkeen Marian luo. Hän tarvitsee apua siivoamisessa.
Vilkaisin kelloa.
Se näytti 11.48.
— Helena, minä olen töissä.
Anoppini nyökkäsi ivallisen hymyn kera läppärini suuntaan.
— Voi Anna, älä nyt viitsi. Sinähän istut kotona.
Puristin huuleni tiukasti yhteen.
Olin työskennellyt neljä vuotta projektipäällikkönä eräässä suunnittelutoimistossa. Kaksi vuotta aiemmin yritys oli luopunut fyysisestä toimistostaan, ja lähes koko henkilöstö oli siirtynyt etätöihin.
Minulla oli palavereja, asiakkaita, raportteja, määräaikoja ja sovitut työajat, aivan samalla tavalla kuin kenellä tahansa, joka aamuisin lähtee toimistolle.
Helenalle sillä ei kuitenkaan ollut mitään merkitystä. Hänen mielestään, jos en kello kahdeksalta aamulla astunut ulos ovesta laukku olalla, olin automaattisesti käytettävissä.
Käytettävissä ottamaan vastaan paketteja. Käytettävissä odottamaan korjaajaa.
Käytettävissä viemään hänet lääkärille. Käytettävissä käymään kaupassa.
Käytettävissä valmistamaan ruokia sukutapaamisiin.
Ja nähtävästi nyt myös käytettävissä siivoamaan hänen tyttärensä asuntoa.
— En voi lähteä, sanoin. — Minulla on iltapäivällä kaksi palaveria, ja yksi projekti täytyy palauttaa ennen kuutta.
Helenan kulmat vetäytyivät yhteen.
— Etkö voi tehdä sitä illalla?
Katsoin häntä suoraan.
— En.
— Sinusta on viime aikoina tullut todella hankala.
Käännyin takaisin tietokoneeni puoleen.
— Tällä ei ole mitään tekemistä luonteeni kanssa. Tämä on minun työni.
— En minä pyydä sinua matkustamaan maan halki, hän tiuskaisi vastaan. — Maria asuu vartin päässä.
— En menisi, vaikka hän asuisi kerrosta ylempänä.
Helena jähmettyi.
— Mitä sanoit?
Juuri sillä hetkellä mieheni Mikael astui keittiöön.
Hän oli ollut makuuhuoneessa etsimässä joitakin papereita, ja sisään tullessaan hän suoristi rannekelloaan.
— Mitä täällä tapahtuu?
Helena kääntyi heti hänen puoleensa.
— Vaimosi sanoo, ettei hän aio auttaa siskoasi.
Suljin hetkeksi silmäni.
Tietenkin.
Hän oli onnistunut vääntämään koko tilanteen täydellisesti päälaelleen.
Kyse ei ollutkaan enää siitä, että Helena oli omin päin päättänyt minun keskeyttävän työpäiväni siivotakseni jonkun toisen kodin.
Yhtäkkiä minä olin vain ”se nainen, joka ei halua auttaa”.
— En minä niin sanonut, vastasin.
— No mene sitten hänen luokseen, Helena sanoi.
— En.
Mikael katsoi minua.
— Anna, mitä oikein tapahtui?
— Äitisi ilmoitti juuri, että minun pitäisi lounaan jälkeen mennä Marian luo siivoamaan, koska hänen mielestään minulla on vapaata aikaa vain siksi, että teen töitä kotona.
Mikael avasi suunsa.
Sitten hän katsoi äitiään.