Kun Maria tarvitsi jonkun ottamaan vastaan paketin, annoin toimitusosoitteeksi oman kotini.
Ja kun perheillallisia järjestettiin, minä olin useimmiten se, joka teki puolet ruoista valmiiksi, koska olinhan minä heidän mukaansa joka tapauksessa “kotona”.
Yksittäin katsottuna jokainen palvelus vaikutti pieneltä.
Siinä vain oli yksi ongelma.
He eivät pitäneet niitä palveluksina lainkaan.
Heidän silmissään ne olivat velvollisuuksia.
— Tästä päivästä lähtien, sanoin rauhallisesti, — minä en ole työaikana käytettävissä.
Helena ristisi kätensä rinnalleen.
— Vai niin.
— Hyvä, että ymmärsit.
— Siinä tapauksessa sinun on turha odottaa tältä perheeltä apua silloin, kun sinä jonain päivänä tarvitset jotakin.
Se sattui.
Ei siksi, että hän uhkaili.
Vaan siksi, että hänen sanansa paljastivat täsmälleen, millaisena hän suhteemme näki.
Kauppana.
Hyväksyntää kuuliaisuutta vastaan.
— Selvä, vastasin.
Helena nappasi käsilaukkunsa pöydältä.
— Tule, Mikael. Me lähdemme.
Mieheni ei liikahtanutkaan.
— Äiti, minun täytyy…
— Minä sanoin, että me lähdemme.
— Mikaelin ei tarvitse lähteä minnekään, sanoin. — Tämä on myös hänen kotinsa.
Helena käänsi minuun vihaisen katseen.
— Siitä lähtien kun aloit ansaita enemmän, sinusta on tullut mahdoton ihminen.
Mikaelin kasvot kalpenivat.
— Äiti.
Minä pysyin paikallani.
— Mistä sinä edes tiedät, paljonko minä tienaan?
Huoneeseen laskeutui hiljaisuus.
Helena vilkaisi Mikaelia.
Minä tein samoin.
Mieheni painoi katseensa lattiaan.
Siinä hetkessä siivoamisella ei ollut minulle enää pienintäkään merkitystä.
— Mikael, sanoin hitaasti. — Oletko sinä kertonut äidillesi palkastani?
— Se vain tuli puheeksi erään keskustelun aikana.
— Minkä keskustelun?
— Anna, ei nyt…
— Minkä keskustelun?
Helena puristi laukkuaan entistä tiukemmin.
— Tällä ei ole mitään väliä.
— Minulle on.
Mikael huokaisi raskaasti.
— Äiti puhui Mariasta. Hän haluaisi ottaa asuntolainan ja ostaa suuremman asunnon, ja…
Odotin.
— Ja?
— Mainitsin, että ehkä me voisimme auttaa häntä vähän.
Tunsin, kuinka veri pakeni kasvoiltani.
— Mitä?
— En minä luvannut mitään.
— Kuinka paljon?
— Anna…
— Kuinka paljon, Mikael?
Helena vastasi hänen puolestaan.
— Viisitoista tuhatta euroa.
Jäin tuijottamaan heitä.
Äkkiä kaikki loksahti paikoilleen.
Helenan kysymykset projekteistani.
Hänen huomautuksensa siitä, maksaako yritykseni muka “hyvin”.
Hänen uteliaisuutensa meidän säästöjämme kohtaan.
Marian tiedustelut siitä, olimmeko ajatelleet ostaa tänä vuonna uuden auton.
Kyse ei siis ollut vain minun ajastani.
He olivat tehneet suunnitelmia myös minun rahoillani.
— Ensin minun pitäisi siis siivota hänen asuntonsa, sanoin hitaasti, — ja sen jälkeen auttaa häntä maksamaan uusi.
— Kukaan ei ole sanonut sellaista, Mikael vastusteli.
— Äitisi sanoi sen juuri.
— Minä sanoin vain, että perheessä autetaan toisia, Helena puuttui väliin.
— Auta sitten sinä häntä.
— Minä en voi noin vain antaa eläkkeestäni viittätoista tuhatta euroa.
— Eikä minun palkkani ole tarkoitettu rahoittamaan Marian päätöksiä.
Helena avasi ulko-oven.
— Vielä jonain päivänä kadut sitä, miten kohtelet omaa perhettäsi.
— Ehkä.
Katsoin häntä suoraan silmiin.
— Mutta tänään minulla on palaveri.
Sitten suljin keittiön oven.
Illalla Mikael yritti ottaa asian puheeksi.
Olin syömässä, kun hän istuutui minua vastapäätä.
— Äiti meni liian pitkälle.
— Niin meni.
— Mutta hän ei varmasti tarkoittanut loukata sinua.
— Minua ei kiinnosta, mitä hän tarkoitti. Minua kiinnostaa se, mitä hän teki.
Mikael vaikeni.
— Ja vielä enemmän minua häiritsee se, että sinä olit puhunut hänelle meidän säästöistämme.