Jos menisimme mukaan nyt, saisimme sen vielä selvästi edullisempaan hintaan.
— Me saisimme?
— Perhe saisi.
Jo tuon sanan kohdalla hälytyskellojen olisi pitänyt soida päässäni.
”Perhe.”
Helenan suussa se tarkoitti useimmiten jotakin aivan muuta:
te maksatte, minä päätän.
Markus vakuutti silti, että asunto ostettaisiin yhteiseksi sijoitukseksi.
Meidän osuutemme olisi 80 000 euroa.
Helena laittaisi mukaan 60 000.
Loppu katettaisiin lainalla.
Sen jälkeen asunto vuokrattaisiin eteenpäin, ja vuokratuloilla maksettaisiin suurin osa lainanlyhennyksistä.
Laskelmissa kaikki näytti yllättävän järkevältä.
Niinpä suostuin siihen, että asiaa tutkittaisiin tarkemmin.
En siihen, että antaisin rahat.
En vielä.
Halusin vain nähdä numerot kunnolla.
Muutamaa päivää myöhemmin huomasin kuitenkin jotakin, mikä muutti kaiken.
Eräänä iltana Markus oli jättänyt kannettavansa auki ruokapöydälle.
En ollut koskaan penkonut hänen tavaroitaan.
Mutta näytöllä oli avoinna viesti Helenalta.
Minun ei tarvinnut lukea kuin yksi lause.
”Älä missään tapauksessa kerro Annalle vielä, että asunto tulee Lauran nimiin. Kun rahat on kerran siirretty, hänen on liian myöhäistä perääntyä.”
Jäin seisomaan näytön eteen liikkumatta.
Luin lauseen uudelleen.
Sitten vielä kerran.
Ja kolmannenkin kerran.
Sen jälkeen otin puhelimeni ja kuvasin viestin.
Seuraavana päivänä en sanonut mitään.
Soitin vain pankkiin.
Helenalta oli nimittäin jäänyt huomaamatta eräs hyvin olennainen yksityiskohta.
Ne 80 000 euroa, joihin hän oli jo mielessään tarttunut kuin varmaan saaliiseen, eivät olleet Markuksen tilillä.
Rahat olivat säästötilillä, jonka olin avannut yksin omiin nimiini vuosia ennen avioliittoamme.
Suuri osa summasta oli peräisin pienestä tontista, jonka olin perinyt isältäni ja myöhemmin myynyt.
Markus oli nähnyt tilitiedot vain siksi, että olin luottanut häneen.
Mutta hänen rahojaan ne eivät olleet.
Kun olin puhunut pankkineuvojani kanssa, poistin välittömästi kaikki hänen käyttöoikeutensa.
Sen jälkeen siirsin koko säästösumman uudelle tilille, johon oli pääsy vain minulla.
Se tapahtui kolme päivää aiemmin.
Eikä kukaan siinä pöydässä tiennyt siitä mitään.
Helena jatkoi sillä välin puhumistaan kuin asia olisi ollut jo loppuun käsitelty.
— Perjantaina tapaamme notaarin, hän ilmoitti. — Siirron täytyy siis näkyä viimeistään huomenna.
Kohotin katseeni.
— Minkä siirron?
Hänen kulmansa painuivat yhteen.
— Sen 80 000 euron tietenkin.
— Aivan. Ymmärrän.
Käännyin katsomaan Markusta.
— Olitko sinä aikonut siirtää rahat huomenna?
Hänen kasvonsa punehtuivat.
— Minun oli tarkoitus puhua siitä kanssasi ensin.
Minulta pääsi lyhyt, kuiva naurahdus.
— Milloin? Sen jälkeen kun rahat olisivat jo lähteneet?
— Anna…
— Vai vasta allekirjoitusten jälkeen?
Helena läimäytti kämmenensä kevyesti pöytään.
— Nyt riittää! Kukaan ei ole varastamassa sinulta mitään!
— Niinkö?
Osoitin pöydällä olevia papereita.
— Minä siis laittaisin 80 000 euroa, mutta asunto merkittäisiin kokonaan Lauran omistukseen?
— Sinullahan on jo asunto!
— Minun asunnollani ei ole tämän kanssa mitään tekemistä.
— Totta kai on!
Helena nousi seisomaan.
— Siitä asti kun sinä tulit tähän perheeseen, kaikki pitää aina laskea sentilleen! Sinun rahasi, minun rahani, hänen rahansa… Oikeassa perheessä autetaan toisia!
Katsoin häntä rauhallisesti.
— Hyvä on.
— No vihdoinkin!
— Siinä tapauksessa asunto voidaan kirjata niiden nimiin, jotka sen maksavat.
Huoneeseen laskeutui hiljaisuus.
Laura nosti heti päänsä.
— Miksi?
Hymyilin hänelle.
— Erinomainen kysymys.
Helena vastasi terävästi ennen kuin kukaan muu ehti sanoa mitään.
— Koska me olemme päättäneet, että asunto tulee Lauralle.
— Siinä tapauksessa Laura voi myös maksaa sen.
Kälyni hymy katosi kasvoilta.
— Minulla ei ole 80 000 euroa!
— Minulla on.
Helenan ilme kirkastui voitonriemuiseksi.
— No niin. Silloinhan ongelmaa ei ole.
— On kyllä.
Kurotin tuolini vieressä olevaa laukkua kohti.
— Sillä minun 80 000 euroani eivät ole enää käytettävissä.
Markuksen otsa rypistyi.
— Mitä sinä tarkoitat?
— Siirsin ne pois.
Hänen kasvojensa väri muuttui hetkessä.
— Minne?