— Tilille, johon sinulla ei ole käyttöoikeutta.
Helena jäi tuijottamaan minua suu raollaan.
— Mitä sinä oikein olet tehnyt?
— Täsmälleen sen, minkä te yrititte estää. Suojasin omat rahani ennen kuin te ehditte tehdä niistä päätöksiä selkäni takana.
Markus ponkaisi tuolistaan seisomaan.
— Anna, et sinä voi noin vain tehdä sellaista puhumatta siitä ensin minun kanssani!
Katsoin häntä suoraan silmiin.
— Sano tuo uudelleen.
— Mitä?
— Toista se. Hitaasti.
Silloin hän ymmärsi.
Ja vaikeni.
Otin puhelimeni esiin.
— Haluatteko kuulla, miksi tein sen?
Helena käänsi katseensa pois.
Hän tiesi.
Sen näki hänestä heti.
Avasin puhelimen lukituksen, etsin kuvan ja luin sen ääneen:
— ”Älä missään nimessä kerro Annalle vielä, että asunto tulee Lauran nimiin. Kun rahat on kerran siirretty, hänen on liian myöhäistä perääntyä.”
Sen jälkeen huoneeseen laskeutui hiljaisuus, joka tuntui melkein epätodelliselta.
Laura tuijotti äitiään.
Markus sulki silmänsä.
Helenan kasvot valahtivat kalpeiksi.
— Sinä olet penkonut meidän viestejämme?
— En ole. Viestisi oli auki mieheni kannettavalla. Keskellä minun keittiötäni.
— Siitä huolimatta sinulla ei ollut oikeutta…
Katkaisin hänen lauseensa.
— Mutta teilläkö oli oikeus viedä minulta 80 000 euroa samalla, kun valehtelitte minun osallistuvan yhteiseen sijoitukseen?
— Kukaan ei ollut varastamassa sinulta mitään!
— Miksi sinä sitten kutsut sitä, että joku ottaa rahani väärällä perusteella ja käyttää ne asunnon ostamiseen jonkun toisen nimiin?
Helena ei sanonut mitään.
Laura puhui hiljaa:
— Äiti sanoi, että Anna oli suostunut.
Käännyin katsomaan häntä.
Ensimmäistä kertaa koko iltana hän näytti aidosti epävarmalta.
— En, Laura. En minä ole suostunut.
Laura katsoi Markusta.
— Entä sinä?
Markus pysyi vaiti.
Se riitti vastaukseksi.
Nousin itsekin seisomaan.
— Huomenna ei tehdä mitään tilisiirtoa.
Helena sai äkkiä äänensä takaisin.
— Sitten me menetämme käsirahan!
— Minkä käsirahan?
Jälleen tuli hiljaista.
Sillä hetkellä tiesin, että jotain muutakin oli vielä kertomatta.
— Minkä käsirahan, Markus?
Hän veti kätensä kasvojensa yli.
— Kymmenentuhatta euroa.
Rintaani puristi.
— Te olette jo maksaneet kymmenentuhatta euroa?
— Äidin piti maksaa se väliaikaisesti.
Katsoin Helenaa.
Hän käänsi katseensa sivuun.
— Ja maksiko hän sen todella?
Markus ei vastannut.
Ymmärsin kaiken ilman sanojakin.
— Ei…
Hän veti syvään henkeä.
— Otin sen meidän yhteiseltä tililtämme.
Sillä kertaa en edes tuntenut vihaa.
Jokin vain särähti sisälläni lopullisesti.
Meidän yhteinen tilimme oli tarkoitettu asunnon kuluihin, laskuihin, remontteihin ja arjen menoihin.
Ei siihen, että mieheni ostaisi salaa asuntoa siskolleen.
— Kymmenentuhatta euroa, toistin hiljaa.
— Minun oli tarkoitus maksaa se myöhemmin takaisin…
— Sen jälkeenkö, kun olisit ottanut minulta ne 80 000 euroa?
— Anna, asia ei ole noin.
— Juuri noin se on.
Helena yritti päästä väliin.
— Markus halusi vain auttaa siskoaan!
Puin takkini ylleni.
— Siinä tapauksessa hän voi auttaa häntä omilla rahoillaan.
Markus astui lähemmäs minua.
— Minne sinä menet?
Katsoin häntä pitkään.
— Kotiin.
— Mutta mehän asumme yhdessä.
— Niin asumme. Minun asunnossani. Siinä samassa asunnossa, joka sinun äitisi mielestä on jo valmiiksi minun, ja jota te ilmeisesti pidätte hyvänä syynä siihen, että minun rahoillani voidaan lahjoittaa asunto sinun siskollesi.
Hän kalpeni.
Helena otti askeleen minua kohti.
— Et kai sinä aio tuhota avioliittoasi rahan takia!
Pysähdyin ovelle.
— Tässä ei ole kyse rahasta.
Kohotin puhelinta, joka oli yhä kädessäni.
— Kyse on valheista.
Sitten katsoin Markusta.
— Huomenaamulla palautat ne 10 000 euroa meidän yhteiselle tilillemme.
— Niitä ei enää ole.
— Sitten keksit keinon.
— Anna…
— Kun halusit ottaa minun rahani, sinä löysit kyllä keinon siihen. Nyt saat löytää keinon maksaa rahat takaisin.
Lähdin talosta.
Markus tuli kotiin kaksi tuntia myöhemmin.