— Vaimollasi on jo oma asunto. Tämä taas merkitään yksinomaan sisaresi nimiin!
Anoppini Helena lausui sen niin tyynesti ja itsestään selvästi, että muutaman sekunnin ajan olin varma, etten ollut kuullut oikein. Istuimme kaikki hänen ruokasalissaan suuren pöydän ympärillä.
Mieheni Markus oli oikealla puolellani. Hänen sisarensa Laura istui minua vastapäätä ja hymyili jo valmiiksi sillä tavalla kuin avaimet uuteen kotiin olisi juuri laskettu hänen käteensä.
Pöydällä, kahvikuppien ja jälkiruokalautasten välissä, lepäsi sininen kansio täynnä papereita.
Asunnon papereita. Eikä minkä tahansa asunnon.
Kolme huonetta, parveke, autopaikka hallissa, uusi taloyhtiö, vain parinkymmenen minuutin päässä keskustasta.
Ja ennen kaikkea: hinnaksi oli merkitty 286 000 euroa.
Katsoin Helenaa.
— Anteeksi mitä?
Hän huokaisi kuin jo pelkkä kysymykseni olisi ollut hänelle vaiva.
— Anna, älä teeskentele, ettet ymmärrä. Sinulla on jo asunto. Se, joka oli sinun jo ennen kuin menit Markuksen kanssa naimisiin.
— Niin on.
— Siispä sinun tilanteesi on turvattu.
Hän laski kätensä sinisen kansion päälle.
— Lauralla sen sijaan ei ole mitään.
Laura painoi katseensa vaatimattoman näköisenä alas.
— Äiti, ei sinun tarvitse selitellä…
Hänen hymynsä kertoi kuitenkin aivan päinvastaista.
Käänsin hitaasti pääni Markuksen suuntaan.
— Tiesitkö sinä tästä?
Hän raapaisi niskaansa. Huono merkki.
Tunsin sen eleen liiankin hyvin. Hän teki niin aina silloin, kun tiesi keskustelun olevan matkalla kohti katastrofia.
— Anna…
— Tiesitkö?
— Äiti puhui tästä kanssani.
— Kuinka kauan sitten?
Hän epäröi.
— Muutama viikko sitten. Siitä on muutama viikko.
Nyökkäsin hitaasti.
Helena tarttui heti uudelleen puheenvuoroon.
— Suoraan sanottuna en ymmärrä lainkaan, miksi katsot noin. Tässähän on kyse perheen omaisuudesta.
Vilkaisin taas kansiota.
— Perheen omaisuudesta?
— Kyllä.
— Kuka tämän asunnon maksaa?
Sillä kertaa kukaan ei vastannut heti.
Ja se hiljaisuus antoi vastauksen jo ennen kuin Helena ehti avata suunsa.
— Kaikki me osallistumme — hän sanoi lopulta.
Hymyilin.
— ”Kaikki me”?
— Sinä ja Markus ansaitsette hyvin. Laura on juuri eronnut ja joutuu aloittamaan elämänsä alusta. On täysin luonnollista, että hänen veljensä auttaa häntä.
Käännyin katsomaan Lauraa.
Hän oli kolmekymmentäkuusi.
Hänellä oli vakituinen työ.
Lapsia hänellä ei ollut.
Lisäksi hän oli avioeronsa jälkeen saanut huomattavan summan, kun talo, jonka hän oli omistanut yhdessä entisen miehensä kanssa, oli myyty.
Silti aina, kun jonkin asian maksamisesta tuli puhe, Laura muuttui silmänräpäyksessä köyhäksi, yksin jätetyksi naiseksi, joka oli pelastettava kiireesti.
— Kuinka paljon? kysyin.
Helena risti kätensä rinnalleen.
— Mitä kuinka paljon?
— Kuinka paljon meidän pitäisi antaa?
Markus tuijotti kahvikuppiaan.
Laura vilkaisi äitiään.
Helena vastasi:
— Kahdeksankymmentätuhatta euroa.
Ensin luulin, että hän vitsaili.
— Kahdeksankymmentätuhatta?
— Niin.
— Meidän rahoistamme?
— Teidän säästöistänne — hän täsmensi. — Markus sanoi, että olette saaneet hyvin rahaa sivuun.
Käännyin miestäni kohti niin äkisti, että hänen kasvonsa valahtivat kalpeiksi.
— Oletko kertonut hänelle meidän säästöistämme?
— Anna, odota…
— Kerroitko sinä hänelle, paljonko meidän tileillämme on rahaa?
— En tarkalleen…
Helena pyöräytti silmiään.
— Älä tee tästä näytelmää. Markus on minun poikani. Totta kai hän saa puhua kanssani raha-asioistaan.
Laskin kuppini pöydälle.
Hyvin hitaasti.
Sillä yhtäkkiä en ollut enää raivoissani.
Olin vain yhdestä asiasta täysin varma.
Se, mitä olin tehnyt kolme päivää aiemmin, oli ollut yksi elämäni parhaista päätöksistä.
Helena ei vain tiennyt siitä vielä mitään.
Eikä tiennyt Markuskaan.
Kaksi kuukautta aikaisemmin juuri mieheni oli maininnut tämän asunnon ensimmäisen kerran.
Ei lahjana sisarelleen.
Ei.
Hän esitti asian aivan toisenlaisessa valossa.
— Äiti löysi erinomaisen sijoitustilaisuuden — hän selitti. — Uudiskohde, oikein hyvällä alueella.