Sitten Mikael käänsi katseensa minuun, selvästi hämmentyneenä.
— Mitä äiti oikein sanoi sinulle?
Jähmetyin paikoilleni.
Muutaman minuutin kuluttua puhelu päättyi. Mikael laski puhelimen sängylle.
— Mitä nyt? kysyin.
Hän huokaisi hiljaa.
— Äiti oli kertonut Johanna-tädille, että sinä järjestit matkan tahallasi juuri tälle viikonlopulle, jotta minä en pääsisi hänen syntymäpäivilleen.
Tuijotin häntä hetken sanattomana.
— Oletko tosissasi?
— Olen.
— Mutta mehän varasimme koko matkan neljä kuukautta ennen kuin edes tiesimme juhlan tarkkaa päivämäärää.
— Niinpä.
— Ja mitä sinä vastasit?
Mikaelin suupieleen nousi pieni, väsynyt hymy.
— Kerroin totuuden.
Kävi ilmi, ettei Johanna-täti ollut tiennyt hotellivarauksen perumisesta yhtään mitään.
Kun Mikael selitti hänelle, mitä oli tapahtunut, puhelimen toisessa päässä vallitsi pitkä hiljaisuus.
Sitten Johanna sanoi jotain, mitä emme kumpikaan olleet osanneet odottaa.
— Mikael, tule käymään luonani jonain toisena päivänä. Ja ole kiltti, lähde lomalle vaimosi kanssa. Minä en ole missään vaiheessa pyytänyt äitiäsi perumaan mitään.
Kun Helena sai tietää, että asia oli tullut ilmi, hän ei soittanut meille viikkoon.
Meidän matkamme taas oli aivan ihana.
Lauantaiaamuna odotimme portilla koneeseen pääsyä, kun Mikaelin puhelimeen kilahti viesti Lauralta.
Siinä oli kuva juhlista.
Helena istui Johanna-tädin vieressä kasvot niin vakavina, että olisi voinut luulla jonkun olevan hänelle velkaa.
Kuvan alla Laura oli kirjoittanut:
”Äiti selitti juuri kolmatta kertaa, miksi ette ole täällä. Joka kerta tarina on eri.”
Minulta pääsi naurahdus.
Mikael sujautti puhelimen taskuunsa.
— Tiedätkö, mikä tässä on parasta?
— No mikä?
— Ennen kaikkea tätä olin oikeasti jo miettinyt, että ehkä muutamme matkasuunnitelmaa niin, että pääsisin syntymäpäiville.
Katsoin häntä yllättyneenä.
— Ihanko oikeasti?
— Kyllä. Ajattelin puhua siitä kanssasi sinä samana iltana.
— Entä nyt?
Mikael vilkaisi lähtöportin suuntaan.
— Nyt minusta tuntuu, että äiti opetti minulle aika tärkeän asian.
— Millaisen?
Hän hymyili.
— Jos haluaa jonkun tekevän jotakin puolestaan, on paljon parempi pyytää sitä suoraan kuin päättää asia hänen puolestaan.
Kaksi viikkoa myöhemmin Helena ilmestyi taas meille.
Matkasta hän ei sanonut sanaakaan.
Anteeksipyyntöä ei kuulunut.
Mutta juuri ennen lähtöään hän laski pöydälle kirjekuoren.
Sen sisällä oli 480 euroa.
Mukana oli pieni lappu:
”Siltä varalta, että hotelli sittenkin veloitti peruutusmaksun.”
Hotelli ei ollut veloittanut meiltä mitään.
Mikael olisi halunnut palauttaa rahat saman tien.
Pudistin päätäni.
— Odota.
— Mitä odotan?
Hymyilin ja työnsin kirjekuoren laatikkoon.
— Jos joku seuraavan kerran päättää perua lomamme kysymättä meiltä mitään, meillä on ainakin hätärahasto sitä varten.
Mikael yritti pidättää nauruaan.
Ei onnistunut.
Siitä päivästä lähtien muutimme vielä yhtä asiaa.
Varaukset, liput ja matkustusasiakirjat eivät enää koskaan jääneet pöydälle silloin, kun Helena tuli käymään.
Sillä me opimme, että jotkut ihmiset sekoittavat kaksi asiaa keskenään: sen, että he kuuluvat perheeseen, ja sen, että heillä olisi oikeus tehdä päätöksiä kaikkien muiden puolesta.
Ja joskus ainoa tapa saada heidät ymmärtämään ero on olla muuttamatta omia suunnitelmiaan vain siksi, että he yrittivät muuttaa ne puolestamme.