— Eikä se myöskään tarkoita, että alamme automaattisesti toimia sinun tahtosi mukaan.
— Mutta Johanna ei ole tehnyt mitään väärää!
— Siinä tapauksessa sinun ei olisi pitänyt vetää häntä tähän mukaan.
Helena osoitti minua sormellaan.
— Tämä on hänen vaikutustaan.
— Ei ole, Mikael sanoi.
— Kyllä on.
— Äiti, katso minua.
Helena käänsi katseensa poikaansa.
— Minä olen itsekin vihainen.
Sen jälkeen Helena vaikeni.
Mikael näppäili hotellin numeron. Huoneeseen jäi soimaan vain puhelun yhdistymisääni.
Lopulta joku nainen vastasi.
Mikael selitti tilanteen rauhallisesti ja harkiten. Hän ei kertonut kaikkea, vain sen verran kuin oli välttämätöntä. Hän antoi nimemme, varausnumeron ja saapumispäivän.
Sitten hän jäi odottamaan.
Hetken kuluttua hänen ilmeensä muuttui äkisti.
— Aivan… ymmärrän.
Tuli lyhyt hiljaisuus.
— Ihanko totta?
Hän vilkaisi minuun.
— Kiitos todella paljon. Kyllä, tehkää niin.
Noin minuutin päästä hän lopetti puhelun.
— No? kysyin varovasti.
Ensimmäistä kertaa koko keskustelun aikana Mikael hymyili.
— Huonetta ei ollut vielä ehditty antaa kenellekään muulle.
Tunsin, kuinka valtava helpotus valahti lävitseni.
— Saavatko he varauksen takaisin voimaan?
— Saavat.
Helena kurtisti kulmiaan.
— Mitä tarkoitat sillä, takaisin voimaan?
Mikael laski puhelimeni pöydälle.
— He aktivoivat varauksen uudelleen.
— Mutta…
— Me lähdemme lauantaina.
Helena muuttui kasvoiltaan täysin.
— Mikael, et voi tehdä tätä minulle.
— Mitä minä muka teen sinulle?
— Kaikki odottavat, että olet paikalla!
— Sitten sinä voit kertoa heille, että minulla oli jo muita suunnitelmia.
— He kysyvät, miksi et tule!
Kun Helena sanoi sen, jokin loksahti mielessäni paikoilleen.
— Hetkinen.
Hän katsoi minua terävästi.
— Mitä nyt?
— Tehän olette jo sanonut heille, että me tulemme, eikö niin?
Helena ei vastannut.
Mikaelin silmät kapenivat.
— Äiti.
— No kun…
— Lupasitko meidän puolestamme, että olemme paikalla, ennen kuin edes puhuit meille?
— Johanna järjesti istumapaikkoja, ja hänen piti tietää, montako vierasta tulee.
— Eli sinä vahvistit meidän osallistumisemme kysymättä meiltä?
— Sanoin, että te tulette.
Mikael naurahti kuivasti, vailla pienintäkään huvittuneisuutta.
— Uskomatonta.
— Koska luulin, että tulet lopulta järkiisi!
— Et. Sinä ajattelit, että jos päätät kaiken valmiiksi ennen kuin kysyt minulta, minulle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin totella.
— Älä puhu minulle tuolla tavalla.
— Juuri niin sinä teit.
Helena tempaisi käsilaukkunsa mukaansa.
— Hyvä on. Menkää sitten. Pitäkää hauskaa. Minä saan jäädä selittelemään asiaa koko suvulle.
Nojauduin pöytää vasten.
— Voittehan te kertoa heille totuuden.
Helena kääntyi minuun päin.
— Minkä totuuden?
— Sen, että vahvistitte meidän tulomme kysymättä meiltä ensin ja peruitte sitten varauksemme, jotta saisitte meidät pakotettua mukaan.
Hänen kasvonsa kovettuivat.
— Älä edes kuvittele kertovasi sitä kenellekään.
— Minun ei tarvitse kertoa mitään.
Katsoin Mikaelia.
— Mutta jos joku kysyy, miksi emme ole siellä, en aio valehdellakaan.
Helena avasi suunsa.
Sanoja ei kuitenkaan tullut.
Viisi minuuttia myöhemmin hän lähti. Kahvikuppi jäi pöydälle koskemattomana.
Luulin, että asia oli sillä selvä.
Olin väärässä.
Perjantai-iltana Mikaelille soitti Johanna-täti.
Olin juuri saanut pakkaamisen loppuun, kun Mikael tuli makuuhuoneeseen puhelin korvallaan.
— Niin, täti… tiedän kyllä.
Hän kuunteli hetken.
— Ei, emme ole muuttaneet mieltämme.
Seurasi uusi tauko.