— Kyse on Johannan syntymäpäivästä!
— Niin? kysyin.
Helena tuijotti minua kuin olisin sanonut jotain täysin käsittämätöntä.
— Mitä tarkoitat sanomalla ”niin”? Ihminen täyttää kuusikymmentä vain kerran elämässään!
— Ja me varasimme tämän matkan jo neljä kuukautta sitten.
— Voittehan te matkustaa jonakin toisena ajankohtana.
Mikael pudisti päätään hitaasti.
— Emme voi, äiti.
— Totta kai voitte.
— Pyysin nämä vapaapäivät töistä kolme kuukautta sitten.
— Pyydät sitten uudet vapaat.
— Ei se mene niin.
Helena naputti sormenpäillään pöydän pintaa, pehmeästi mutta hermostuneesti.
— Mikael, perheen pitäisi olla tärkeämpi kuin joku hotellihuone.
— Ja perheen pitäisi kunnioittaa myös meidän päätöksiämme.
Helena katsoi poikaansa kuin tämä olisi juuri pettänyt hänet pahimmalla mahdollisella tavalla.
— Puhutko sinä nyt jo samalla tavalla kuin hän?
Tunsin kuumuuden nousevan kasvoilleni.
— Älkää vetäkö minua tähän.
— Siitä asti kun olet ollut Annan kanssa, kaikki on vain ”meidän suunnitelmamme”, ”meidän aikamme”, ”meidän päätöksemme”.
— Koska me olemme naimisissa, Mikael vastasi. — Se on aivan tavallista.
Helena nousi seisomaan.
— Entä tätisi? Eikö hän merkitse sinulle enää mitään?
— Tietysti merkitsee.
— Silloin sinun kuuluu olla paikalla.
— Ei. Minun kuuluu saada itse päättää, haluanko olla siellä.
Helena avasi suunsa vastatakseen, mutta Mikael ehti jatkaa ennen häntä.
— Jos minulla on jo varattu matka, sinä voit kysyä. Voit soittaa meille. Voit sanoa, että toivoisit meidän muuttavan suunnitelmiamme.
Hän viittasi kädellään puhelimeeni.
— Mutta et voi mennä selkämme takana peruuttamaan varaustamme.
Helena veti käsivarret tiukasti rintansa päälle.
— Tiesin, että te sanoisitte ei.
— Juuri niin, sanoin.
Hänen katseensa kääntyi minuun.
— Mitä?
— Selititte juuri itse, miksi teitte sen. Tiesitte, että kieltäytyisimme, joten päätitte ottaa meiltä pois mahdollisuuden valita.
Helena vaikeni.
— Se ei ole perheestä huolehtimista, jatkoin. — Se on yritys ottaa meidän päätöksemme omaan hallintaanne.
— Onpa ruma ilmaus!
— Mutta aika osuva.
Mikael pyyhkäisi kämmenellään kasvojaan väsyneesti.
— Saatiinko rahat takaisin?
Helena räpäytti silmiään.
— Mitkä rahat?
— Hotellin maksu.
— Oletan, että saatiin.
Katsoin Mikaelia.
— Ei saatu.
He molemmat kääntyivät minua kohti.
Avasin peruutusehdot puhelimesta ja luin ne vielä kerran, jotta en erehtyisi.
— Ilmainen peruutus päättyi kolme päivää sitten.
Mikael astui lähemmäs.
— Paljonko me menetimme?
Käänsin näytön häntä kohti.
— Neljäsataakahdeksankymmentä euroa.
Keittiöön laskeutui raskas hiljaisuus.
Helena kalpeni hiukan.
— Ei se voi pitää paikkaansa.
— Se lukee tässä.
— Olen varma, että jos soitatte hotelliin ja selitätte tilanteen…
— Mitä meidän pitäisi selittää? kysyin. — Että anoppini löysi varauksemme ja perui sen ilman meidän lupaamme?
— Ei sitä tarvitse noin sanoa.
Katsoin häntä epäuskoisena.
— Miten se sitten pitäisi sanoa?
Mikael ojensi kätensä.
— Anna puhelin minulle.
Annoin sen hänelle.
— Mitä aiot tehdä?
— Soitan hotelliin.
Helena astui askeleen häntä kohti.
— Mikael, älä ole naurettava. Se on jo peruttu. Te tulette Johannan syntymäpäiville, ja sillä selvä.
Mikael kohotti katseensa puhelimesta.
— Emme tule.
— Mitä?
— Vaikka emme saisi huonetta takaisin, emme silti mene syntymäpäiville.
Helena jähmettyi paikoilleen.
— Rankaisetko sinä minua?
— En. Teen vain selväksi, ettei meidän suunnitelmiemme peruuttaminen tee päätöstä meidän puolestamme.