— Peruin teidän matkanne. Mikaelin täytyy olla tätinsä syntymäpäivillä, anoppini ilmoitti niin tyynesti, että muutaman sekunnin ajan luulin hänen pilailevan. Kahvin kaataminen jäi minulta kesken.
— Anteeksi, mitä sinä juuri sanoit?
Helena nappasi lautaselta keksin ja nojautui rauhassa tuolinsa selkänojaa vasten.
— Sanoin, että peruin lomavaranne. Johanna-täti täyttää lauantaina kuusikymmentä, ja Mikaelin kuuluu olla paikalla.
Käänsin katseeni mieheeni. Mikael seisoi keittiötason vieressä vesipullo kädessään. Hänen ilmeestään näki heti, että hän oli kuullut täsmälleen saman kuin minäkin.
Vedettyäni hitaasti puhelimen taskustani pakotin ääneni pysymään tasaisena.
— Hetkinen. Tarkoitatko, että olet mennyt peruuttamaan varauksemme meidän tietämättämme?
Helena kurtisti otsaansa.
— Älä katso minua noin. Tein sen teidän parhaaksenne.
— Meidän parhaaksemme?
— Niin. Te olette viime aikoina ajatelleet vain itseänne.
Oli torstai-iltapäivä.
Matkamme oli määrä alkaa lauantaiaamuna.
Olimme suunnitelleet sitä lähes neljä kuukautta. Viisi yötä pienessä merenrantahotellissa. Ei mitään ylenpalttisen hienoa, vain muutama päivä poissa töistä, sukulaisten vaatimuksista ja loputtomista sunnuntaivierailuista.
Mikael ei ollut melkein vuoteen pitänyt yhtäjaksoisesti yli kahden päivän vapaata.
Minä olin järjestellyt omat lomapäiväni töissä kahteen kertaan uudelleen, jotta saisimme ne samalle ajalle.
Hotelli oli maksettu.
Liput oli ostettu.
Olimme jopa varanneet vuokra-auton.
Ja nyt anoppini istui meidän keittiössämme ja kertoi kuin ohimennen, että hän oli perunut koko reissumme.
Vedin syvään henkeä.
— Helena, mitä sinä tarkalleen ottaen peruit?
Hän huitaisi kädellään vähättelevästi.
— Hotellin.
Veri tuntui hyytyvän suonissani.
— Meidän hotellimme?
— Kyllä.
Mikael laski vesipullon keittiötasolle.
— Äiti, miten ihmeessä sinä muka pystyit perumaan meidän varauksemme?
— Minulle ei puhuta tuolla tavalla.
— Minä kysyin, miten sinä sen teit.
Helena huokaisi raskaasti.
— Minulla oli tarvittavat tiedot.
— Mitkä tiedot?
— Varaustiedot tietenkin.
Tuijotin häntä liikahtamatta.
Silloin muistin.
Kaksi viikkoa aikaisemmin Helena oli ollut meillä juuri silloin, kun tulostin matkustuspapereita. Hotellin varausvahvistus oli jäänyt ruokapöydälle.
Vain muutamaksi minuutiksi.
Mutta ilmeisesti se oli riittänyt.
Avasin puhelimestani sähköpostin ja kirjoitin hakukenttään hotellin nimen.
Viesti löytyi heti.
Se oli saapunut samana aamuna.
”Varauksenne on peruttu onnistuneesti.”
Sydämeni alkoi hakata nopeammin.
— En voi uskoa tätä.
Mikael astui viereeni.
— Näytä.
Ojensin puhelimen niin, että hän näki näytön.
Hänen kasvonsa muuttuivat saman tien.
— Äiti.
Helena kohautti olkapäitään.
— No mitä?
— Soititko sinä oikeasti hotelliin ja peruit meidän huoneemme?
— Sanoinhan jo, että soitin.
— Ja esitit jompaakumpaa meistä?
Ensimmäistä kertaa Helena näytti hieman vaivaantuneelta.
— En minä ketään esittänyt. Minulla oli varausnumero ja sukunimi.
— Tuo ei vastannut kysymykseen, sanoin.
Helena loi minuun ärtyneen katseen.
— Anna, älä tee tästä draamaa.
Naurahdin lyhyesti ja kuivasti.
— Sinä perut lomamme salaa, ja minäkö tässä teen draamaa?