se taisi olla tässä talossa ainoa asia, jolla ei ollut kenellekään käyttöarvoa, Anna sanoi.
Kaarina Laine nousi tuolistaan hitaasti ja painoi kätensä raskaasti käsinojaan.
— Sinä rikoit meidän perheemme!
— Ei, perheen rikkoivat ne, jotka sillä nauhoitteella jakoivat toisen omaisuutta ja nauroivat päälle. Minä vain laitoin äänen kuuluviin.
Maanantaina Anna vaihdatti lukon isoisältään saamaansa yksiöön. Sarin tavarat hän pakkasi huolellisesti kahteen laatikkoon, vei ne Mikaelin äidin talon alaoven viereen ja lähetti yhden ainoan viestin: “Noudettava ennen iltakahdeksaa.”
Viiden aikaan Sari soitti. Ääni vapisi raivosta.
— Sinä heität minut kadulle!
— Minä palautan teidät sinne, missä olitte ennen kuin päätitte, että minun omani kuuluu teille. Se ei ole katu. Se on lähtöpiste.
— Me pyyhimme sinut pois tästä suvusta!
— Te teitte sen jo kolme viikkoa sitten, isoäidin pöydässä. Minä vain sain tietää siitä vähän teitä myöhemmin.
Illalla Mikael tuli oven taakse. Hän seisoi kynnyksellä ja pyöritteli sormissaan avainta asuntoon, jossa he olivat eläneet neljä vuotta.
— Minä korjaan kaiken. Puhun heille. Sanon, ettei tällaista tapahdu enää ikinä.
— Sinä sanot niin. He nyökkäävät. Ja seuraavalla kerralla sinä perut taas liput ja annat taas minun avaimeni eteenpäin, koska et uskalla sanoa heille ei. Sinä pelkäät heitä enemmän kuin minun menettämistäni. Siinä koko vastaus.
— Anna, minä rakastan sinua.
— Ihmiset, jotka rakastavat, eivät suunnittele “raapivansa irti” mitään toiselta. Se sana kuuluu aivan toiseen sanastoon, Mikael. Talouspuolelle.
Mikaelin ääni nousi ja säröili.
— No mitä sitten nyt? Sinäkö lähdet? Et sinä kelpaa ilman minua kenellekään! Sinä olet tyhjä, kylmä ja ilkeä!
— Minä olen lämmin, Anna vastasi rauhallisesti. — Mutta lämpöä ei jaeta niille, jotka käyttävät sitä omien etujensa lämmittämiseen. Ja vielä yksi asia: uhkailu on hävinneen viimeinen keino. Sinä juuri luovutit asemasi huomaamatta sitä itse.
— Minä olen sinun miehesi!
— Sinä olit ihminen, johon minä luotin. Paperilla olet edelleen mieheni. Käytännössä olet yksi niistä, jotka kuuluivat nauhoitteella. Ja minun tehtäväni on päättää, mitä sen kanssa tehdään. Ei sinun.
Mikael istahti eteisen rahille. Avain lipesi hänen sormistaan ja kilahti lattialle.
— Mitä minun pitäisi tehdä?
— Kasvaa aikuiseksi. Omillasi. Ilman moppeja, ilman siivousvuoroja, ilman sukuneuvostoja, joissa jaetaan jonkun muun omaisuutta. Aloita pienestä: palauta minulle minun puolikkaani rahoista. Kirjoitan summan sinulle. Siinä ei ole yhtään pyöristystä minun hyväkseni.
— Minulla ei ole niitä. Annoin ne pois.
— Sitten sinulla on tehtävä. Ensimmäinen ihan oma tehtävä elämässäsi.
Laura soitti myöhään, vähän yhdentoista jälkeen.
— Minut on julistettu koko suvun viholliseksi. Isoäiti sanoi, etten ole hänelle enää lapsenlapsi. Sari lähetti yhdeksän viestiä. En ole lukenut niitä.
— Pidä pintasi. Sinä teit kaikkein vaikeimman asian: et ollut hiljaa silloin, kun vaikenemisesta olisi ollut sinulle hyötyä.
— Anna… palaatko sinä hänen luokseen?
— En. Minä en aio kestää vuosia, Laura. En osaa elää sillä tavalla, että “odota nyt, kyllä se siitä joskus itsestään”. Mikään ei katoa itsestään. Se kasvaa, jos sitä ruokkii.
— Mutta hän jää nyt yksin. Heidän kanssaan.
— Hän oli heidän kanssaan koko ajan. Ennen vain minä seisoin siinä välissä — sopivana, kohteliaana, rätti kädessä.
Anna laski puhelimen pöydälle ja poimi lattialle pudonneen avaimen. Hän käänteli sitä hetken sormissaan, työnsi sen sitten taskuunsa ja jätti odottamaan sitä keskustelua, jossa asiat sanottaisiin vihdoin oikeilla nimillä ja asetettaisiin omille paikoilleen.
Kahden viikon ajan Mikael kirjoitti hänelle joka päivä. Ensin hän pyysi Annaa palaamaan. Sitten pyyntö muuttui vaatimukseksi. Sen jälkeen tulivat syytökset: julmuus, kylmyys, suvun hajottaminen. Ja lopulta hän palasi taas anelemaan.
Anna vastasi vain kerran ja hyvin lyhyesti:
“Mikael, lomaani ei enää siirretä. Se on nyt pysyvä — lepoa teidän koko lauantaistanne.”