neljän minuutin verran. Siinä naurettiin, siinä jaettiin neliöitä kuin ne olisivat olleet yhteistä saalista, ja siinä hahmoteltiin myös suunnitelma: ensin vähän painetta, sitten Anna työnnettäisiin kokonaan syrjemmälle. Anna kuunteli kaiken loppuun asti. Hän ei pysäyttänyt nauhaa kertaakaan.
— Hyvä, hän sanoi lopulta hiljaa. — Erinomaista. Tämä olikin lopulta rehellisempää kuin kuvittelin.
— Rehellisempää? Laura kysyi ymmärtämättä.
— Tietysti. Enää en arvaile, vaan tiedän. Arvailu pehmenee säälistä. Tieto toimii.
Sukuneuvottelu sovittiin sunnuntaiksi Helena Laineen luo. Anna tuli paikalle ensimmäisenä ja valitsi istumapaikan niin, että hän näkisi jokaisen sisään astuvan. Kaarina Laine asettui korkeaselkäiseen nojatuoliin kuin oikeussalin puheenjohtaja. Sari istuutui hänen viereensä. Mikael meni tuttuun tapaansa äitinsä lähettyville.
— No? Helena Laine aloitti ilman tervehdystä. — Oletko tullut järkiisi?
— Olen miettinyt, Anna vastasi. — Mutta ennen kuin jatketaan, haluan yhden täsmennyksen. Mikael, oletko sinä edelleen sitä mieltä, että minun asuntoni on jonkinlainen perheen vararahasto?
— Sehän seisoo tyhjillään! Mikael tiuskaisi. — Eihän siinä ole mitään järkeä!
— Tyhjä asunto ei ole yleinen käyttövara, Anna sanoi rauhallisesti. — Se on minun tyhjä asuntoni. Samalla tavalla kuin tyhjä hyllyni tai vapaa iltani ovat minun. Minulla on oikeus olla täyttämättä niitä teillä.
— Kuulehan nyt! Kaarina Laine suoristautui tuolissaan. — Sinut otettiin tähän taloon vastaan, sinulle annettiin ruokaa ja paikka perheessä! Ja nyt sinä takerrut neliöihisi! Eikö sinua yhtään hävetä?
— Häpeä on kyllä hyödyllinen tunne, Anna myönsi. — Jostain syystä sitä vain vaaditaan aina siltä, joka antaa. Ei koskaan siltä, joka vaatii lisää.
— Röyhkeä sinä olet! Sari kivahti.
— Sari, te veitte tavaranne toisen ihmisen asuntoon kysymättä omistajalta lupaa, Anna sanoi. — Tässä huoneessa on röyhkeyttä, siitä olen samaa mieltä. Se ei vain istu minun tuolillani.
Mikael löi kämmenellään nojatuolin käsinojaan.
— Nyt riittää tuo näsäviisastelu! Sinä elät tässä perheessä minun ehdoillani. Jos ei miellytä, ovi on auki!
— Ovet ovatkin kiinnostava aihe. Palaamme siihen vielä, Anna totesi. — Mutta ensin kuunnellaan eräs tallenne. Lyhyt vain. Neljä minuuttia ja viisikymmentä sekuntia.
Hän laski puhelimen pöydälle ja painoi toiston päälle.
Kaarina Laineen ääni täytti huoneen: ”Laita hänet ensin töihin. Väsynyt ihminen allekirjoittaa mitä tahansa.”
Sari ponnahti puoliksi pystyyn.
— Mistä sinä olet tuon saanut?!
— Perheestä, Anna vastasi katsettaan Mikaelista irrottamatta. — Kaikki parhaathan tulevat perheestä.
Tallenne eteni. Sieltä kuului Mikaelin lause siitä, miten Anna toimi hänellä kuin nuoteista. Sieltä kuului sana ”raavimme”. Sieltä kuului myös se, kuinka hänet myöhemmin työnnettäisiin kokonaan sivuun. Huoneeseen laskeutui niin tiivis hiljaisuus, että ainoastaan puhelimen kaiutin tuntui olevan elossa.
Helena Laine syöksähti kohti pöytää.
— Sammuta se!
— En, Anna sanoi. — Kuunnellaan loppuun. Te sanoitte tämän. Te myös kestätte sen.
— Tämä on alhaista! Sari huusi, ja hänen äänensä nousi kimeäksi ja säröileväksi. — Kuka tämän nauhoitti? Laura vai? Se pikku rotta!
— Asunto on pieni, siitä en väitä vastaan, mutta se on minun omaisuuttani. Entä mitä sinulle on jäänyt, jos saan kysyä?
— Laura toimi rehellisemmin kuin te kaikki yhteensä, Anna sanoi. — Hän toi tästä talosta ulos totuuden, ei minun avaimiani.
Mikael istui kalpeana. Hänen kätensä lepäsivät polvilla vieraannäköisinä, aivan kuin ne eivät olisi kuuluneet hänelle.
— Anna… se ei ollut niin. Se kuulosti väärältä. Minut vedettiin mukaan. En minä halunnut.
— Et halunnut, mutta annoit avaimet. Et halunnut, mutta palautit liput. Et halunnut, mutta tiesit tarkalleen, missä paperini ovat. Mikael, sinun ”en halunnut” -selityksesi on hämmästyttävän toimelias. Se tekee töitä tauotta.
— Minä menin sekaisin!
— Et mennyt. Sinä valitsit. Valitsit vain niin hiljaa, ettei kukaan huomaisi. Hiljaisin valinta pitää kovinta ääntä, kun se nostetaan valoon.
Helena Laineen ääni muuttui kirkuvaksi.
— Kuka sinä luulet olevasi tuomitsemaan minun poikaani? Tulit valmiiseen pöytään etkä tuonut tähän kotiin mitään!
— Minä toin tähän kotiin kunnioitusta, Anna vastasi. — Valitettavasti.