kuin olisi mielessään jo laskenut huoneiston neliöt ja jakanut ne valmiiksi.
— Mikael! hän huikkasi asunnon perälle. — Tule nyt sanomaan vaimollesi, kuka tässä perheessä määrää.
Mikael ilmestyi näkyviin ja asettui äitinsä viereen. He seisoivat olka olkaa vasten, melkein kuin yhteisessä rintamassa. Anna pani asetelman merkille ja kirjasi sen hiljaa mielessään muistiin.
— Anna, älä nolaa minua, Mikael sanoi matalalla äänellä, mutta sanoissa oli paino. — Sinulta pyydetään vain apua.
— Ei minulta pyydetä, Anna vastasi tyynesti. — Minut määrätään. Pyyntö on sellainen asia, johon voi vastata myös ei. Tässä taas minulle ojennettiin välineet ja aikataulu, aivan kuin olisin työvuorolistalla.
— Kuulitteko te nyt tuon? Helena Laine kivahti. — Mikä ylpeys! Kuka sinut tähän perheeseen otti? Kuka sinua on sietänyt?
— Minua on siis siedetty? Liikuttavaa. Harmi vain, ettei kukaan antanut siitä mitalia, Anna sanoi. — Minä en ole joutunut sietämään teitä päivääkään. Olen elänyt asiallisesti, kunnioittavasti ja ihmisiksi. Pyysin vastineeksi samaa. Ilmeisesti se oli liian kallis toive.
— Röyhkeä! Sari parkaisi lähes kirkuen.
— Suorasukainen, Anna korjasi. — Röyhkeyttä on se, että marssitaan mopit kädessä toisen kotiin. Suorasukaisuutta on sanoa siitä ääneen.
Helena Laine laski kassit lattialle sellaisella painolla, kuin olisi päättänyt jättää ne siihen pysyvästi. Sitten hän lausui sanat, joiden jälkeen koko huoneen ilma tuntui liikahtavan.
— Olkoon. Siivouksesta puhutaan myöhemmin. Nyt on tärkeämpikin asia. Sarilla ei ole paikkaa, missä asua. Tyhjennät sen isoisältäsi jääneen yksiön kuun loppuun mennessä.
Anna vaikeni kolmeksi sekunniksi. Juuri niin pitkäksi aikaa, että kuultu ehti asettua oikealle paikalleen.
— Minun yksiöni?
— Sehän seisoo sinulla tyhjillään! Sari puuttui väliin. — Miksi hyvä asunto menisi hukkaan? Sitä paitsi vein sinne jo osan tavaroistani. Mikael antoi avaimet.
— Mikael antoi avaimet minun asuntooni, Anna toisti tasaisella äänellä.
— Miksi sinä takerrut muutamaan neliöön kuin henki olisi kyseessä! Mikael menetti malttinsa. — Sari on sukua. Hänellä on vaikeaa, eikä hänellä ole minne mennä.
— Se, ettei ihmisellä ole paikkaa, on yksi asia. Toisen omaisuuden ottaminen on aivan toinen, Anna sanoi. — Ja tiedätkö, mikä tässä minua eniten hämmästyttää? Ei edes röyhkeys. Vaan nopeus.
Seuraavana aamuna Laura, Mikaelin sisar, tuli käymään. Hänellä ei ollut mukanaan kasseja eikä moppeja. Hän istuutui sohvan reunalle ja laski puhelimensa olohuoneen pöydälle.
— Anna, olen miettinyt pitkään, sanonko tämän vai en, Laura aloitti. — Päätin sanoa. Tällaisessa tilanteessa vaikeneminen olisi jo mukana olemista.
— Kuuntelen.
— Kolme viikkoa sitten he kokoontuivat isoäidin luona. Kaarina Laine, äiti, Sari ja Mikael. He puhuivat sinun yksiöstäsi. Minut kutsuttiin paikalle lähinnä koristeeksi, eivätkä he tajunneet, että nauhoitin keskustelun. Tallensin kaiken.
Anna otti puhelimen käteensä varovasti, kuin esine olisi voinut muuttaa koko voimasuhteiden järjestyksen.
— Miksi sinä teit sen, Laura?
— Koska minä väsyin. Olen kaksikymmentäkahdeksan vuotta katsonut tässä perheessä, miten hiljaiset painetaan seinää vasten. Sinä et huuda. Siksi he valitsivat sinut.
— Kiitos, Anna sanoi hiljaa. — Ihan oikeasti, kiitos. Mutta ymmärrätkö, mitä sinulle tästä seuraa?
— Ymmärrän. Minut julistetaan petturiksi ja pyyhitään pois. Olkoon niin. Petturi ei ole se, joka kertoo totuuden. Petturi on se, joka tekee sen, mistä totuus kertoo.
Anna painoi toiston päälle. Kaiuttimesta kuului Kaarina Laineen ääni, kuiva ja käskevä.
”Mikael, älä ala heti väitellä hänen kanssaan. Ensin kuormitat hänet töillä. Anna hänen pestä, juosta ja väsyä. Väsynyt ihminen allekirjoittaa mitä tahansa.”
Sitten kuului Sarin ääni: ”Entä jos hän panee vastaan?”
Sen jälkeen Helena Laine vastasi: ”Ei pane. Hän on kohtelias. Kohteliaat antavat aina periksi, niillä on jarrut sisällä.”
Ja viimein kuului Mikael, selvästi ja melkein huvittuneena: ”Hän toimii minulla kuin nuoteista. Sanon, että täytyy, niin hän tekee. Me raavimme sen asunnon häneltä kyllä irti. Tiedän, missä paperit ovat.”
Tallenne jatkui vielä.