Mikael sanoi sen sellaisella äänellä kuin ihmiset kertovat iloisia uutisia: äänessä oli nousua, kasvoilla hymy, aivan kuin hän olisi ojentanut Annalle kiiltävään paperiin paketoidun lahjan. Hän levitti vielä kätensäkin, ikään kuin esitelläkseen asian suuruutta. Hänen selkänsä takana naulakolla oli lipputasku, joka oli ostettu jo huhtikuussa.
Anna laski laukkunsa lattialle kiirehtimättä. Sitten hän kohotti katseensa mieheensä hitaasti ja tarkasti — sillä tavalla katsotaan ihmistä, joka on erehtynyt ovesta.
— Mikael, minulla on sinulle vain yksi kysymys. Kerroitko sinä tämän tosissasi vai yrititkö vitsailla? Jos se oli vitsi, onnistuit kieltämättä huvittavasti. Mutta jos tämä oli ilmoitus, meillä on vakava ongelma maantiedon kanssa, hän sanoi.
— Minkä maantiedon?
— Sen sellaisen, jossa lauantaini on jo varattu. Minä lepään silloin. Paikka on varattu puoli vuotta sitten, minulta on veloitettu rahat, ja sinulta näyttää veloitetun muisti.
— Anna, älä aloita! Siellä on suursiivous! Parveke on täynnä tavaraa, kaikki pitää käydä läpi! Äiti ei pärjää yksin!
— Hänellä on poika, tytär, sisko ja kokonainen suku ympärillään. Jakakoot tehtävät keskenään. Minä en ole tämän kaupungin ainoa pelastuslaitos, Anna vastasi.
Mikael nykäisi olkapäätään ja marssi huoneeseen kuin keskustelu olisi jo päättynyt hänen edukseen. Anna jäi eteiseen ja katsoi naulakolla olevaa lipputaskua. Sen sisällä oli kaksi varausta pieneen veden äärellä olevaan mökkiin, jossa heidän oli tarkoitus olla tekemättä yhtään mitään neljän päivän ajan.
— Peruin liput jo, kuului huoneesta huolettomaan sävyyn.
Anna seurasi häntä sisään. Rauhallisesti. Hän ei huutanut, koska huutaminen kuluttaa voimia, ja hän tiesi tarvitsevansa omiaan vielä myöhemmin.
— Toista tuo. Hitaasti. Tavu kerrallaan, hän pyysi.
— Peruin. Ja annoin rahat äidille. Hänen täytyy korjata parveketta, kaiteet ovat ruosteessa. Mitä sinä siinä tuijotat? Autoin omaa läheistäni!
— Mikael, sinä käytit juuri minun rahojani. Puolet siitä summasta oli minun, enkä minä lahjoittanut sitä mihinkään kaidekeräykseen. Minä en ole hyväntekeväisyysrahasto, jolla on pohjaton pääoma.
— Voi hyvänen aika, nyt sinä alat laskea! Senttejä vahdit, ahne mikä ahne!
— Ahne on se, joka ottaa toisen omaa ja vielä iloitsee siitä. Minä taas olen nainen, jolla on laskin ja omanarvontunto. Ero on aika huomattava, Anna sanoi.
Mikael kääntyi äkisti. Hänen kasvonsa kiristyivät, ja huulet puristuivat ohueksi viivaksi.
— Tässä perheessä sinä et ole yhtään kukaan määräilemään ehtoja! Äiti sanoi, että lauantaina. Silloin se on lauantaina!
— Erinomaista. Siinä tapauksessa hän voi tulla lauantaisin omaan kotiinsa rätin kanssa. Minulla on oma asunto, omat suunnitelmat ja oma luonne. Kolme asiaa, joita sinulle ei ilmeisesti ole koskaan virallisesti esitelty.
Perjantai-iltana ovikello soi ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta. Kolme lyhyttä, käskevää painallusta — juuri niin soittavat ihmiset, jotka ovat varmoja siitä, että heille avataan.
Anna avasi oven. Kynnyksellä seisoi Helena Laine, Mikaelin äiti, mukanaan kaksi kassillista siivousliinoja ja moppeja kuin aseistuksena. Hänen takanaan oli Helenan sisko Sari, uusissa lenkkareissa ja sellaisella ilmeellä kuin hän olisi saapunut vastaanottamaan tarkastettavaa kohdetta.
— Välineet on tuotu, Helena Laine ilmoitti astuessaan sisään. — Huomenna aloitetaan seitsemältä. Ensin eteinen, sitten kylpyhuone ja wc, sen jälkeen keittiö ja lopuksi parveke. Parveke on kaikkein tärkein.
— Hieno suunnitelma, Anna nyökkäsi. — Toteuttaja vain näyttää jääneen sopimatta. Minun nimeäni ei siinä listassa ole.
— Mitä?
— Sanon vain, että aikataulu on varmasti kaunis, mutta se on teidän aikataulunne. Minun lauantaini näyttää toisenlaiselta: hiljaisuutta, lepoa eikä yhtäkään moppia.
Sari hymähti ja antoi katseensa kulkea eteisessä jalkalistasta kattoon omistajan itsevarmuudella, kuin hän olisi jo arvioimassa jokaista neliötä.