Johannan vanhemmat alkoivat tehdä lähtöä. Olavi Korhonen jäi vielä hetkeksi eteiseen ja käänsi katseensa vävyynsä.
— Juhani, täällä asuminen ei ole mikään automaattinen oikeus, hän sanoi rauhallisesti. — Me annoimme tämän asunnon tyttäremme käyttöön. Sinut hyväksyttiin tänne hänen aviomiehenään. Jos jotakin tällaista tapahtuu vielä, asia ratkaistaan seuraavalla kerralla aivan eri tavalla.
— Ymmärsin, Juhani vastasi matalalla äänellä.
Kun ovi oli sulkeutunut heidän jälkeensä, Johanna jäi hetkeksi paikalleen. Sitten hän lukitsi oven ja palasi olohuoneeseen.
Juhani istui yhä samassa kohdassa kuin aiemminkin. Pöydällä oli kuppeja, joista tuskin kukaan oli juonut. Johanna keräsi ne hiljaa tarjottimelle ja vei keittiöön. Hän ei paiskonut astioita altaaseen eikä ryhtynyt teeskentelemään kiireistä puuhastelua vain näyttääkseen loukkaantumisensa. Hän pesi kupit, pyyhki pöydän ja tuli vasta sen jälkeen takaisin jatkamaan keskustelua.
— Miksi sinä kuvittelit, että minä antaisin periksi? hän kysyi.
Juhani silitti kämmenillään polviaan, aivan kuin olisi yrittänyt saada ajatuksensa järjestykseen.
— Koska olet antanut ennenkin.
— Milloin?
— Annoit äitini tulla tänne ilmoittamatta etukäteen. Et tehnyt suurta riitaa hänen astioistaan. Kuuntelit hänen neuvojaan.
— Minä yritin pitää välit asiallisina.
— Ja minä tulkitsin sen niin, että lopulta sinä sopeutuisit mihin tahansa.
Johanna istui häntä vastapäätä.
— Sinä et ainoastaan erehtynyt, hän sanoi hiljaa. — Sinä käytit minun kärsivällisyyttäni minua vastaan.
Juhani irvisti vaivautuneesti, mutta ei yrittänyt väittää vastaan.
— Niin tein.
— Sinä sanoit Mikaelille, että minä vähän marisen ja sitten rauhoitun.
— Sanoin.
— Miksi?
— Halusin antaa hänelle vaikutelman, että tilanne on minun hallinnassani.
— Vaikka et hallinnut mitään.
— Vaikka minulla ei ollut edes oikeutta hallita sitä.
Johanna katseli miestään tarkasti. Ensimmäistä kertaa sinä aamuna Juhani ei selitellyt äitinsä käytöstä, ei puhunut suvun keskinäisestä avusta eikä yrittänyt vakuuttaa häntä siitä, että tapahtunut oli liian pieni asia riidan aiheeksi.
— Mitä sinä aiot nyt tehdä? Johanna kysyi.
— Soitan Mikaelille. Pyydän anteeksi häneltä ja Helenalta. He käyttivät aikaansa muuttoon minun lupaukseni takia.
— Se on oikein.
— Sen jälkeen puhun äitini kanssa.
— Mistä?
— Siitä, ettei hän tee päätöksiä meidän puolestamme eikä suunnittele, kuka täällä asuu. Ja siitä, ettei hän enää tuo tavaroitaan tähän asuntoon.
Johanna kallisti hieman päätään.
— Entä jos hän alkaa taas selittää, että sukulaisten kuuluu auttaa toisiaan?
— Sanon, että auttaa voi omalla ajallaan, omilla voimillaan ja omalla omaisuudellaan. Toisen ihmisen asuntoa ei voi luvata kenenkään käyttöön.
— Paina tuo lause mieleesi.
Juhani nousi, otti puhelimensa ja soitti Mikaelille saman tien. Hän ei poistunut toiseen huoneeseen, vaan jäi olohuoneeseen Johannan kuullen.
— Minä tässä. Halusin pyytää anteeksi. Minun ei olisi pitänyt luvata teille asuntoa ilman Johannan ja hänen vanhempiensa suostumusta… Ei, Johanna ei ole syyllinen… Kyllä, minä sanoin itse hoitavani asian… Ymmärrän.
Puhelu kesti muutaman minuutin. Mikael ei huutanut, mutta Juhanin vastauksista saattoi päätellä, että nuorempi veli sanoi suoraan kaiken, mitä ajatteli.
Kun puhelu päättyi, Juhani palasi istumaan.
— Hän sanoi, ettei aio enää osallistua äidin suunnitelmiin ilman, että puhuu suoraan kaikkien asianosaisten kanssa.
— Järkevää.
— Hän sanoi myös, että minä sain hänet näyttämään typerältä Helenan edessä.
— Niin saitkin.
Juhani nyökkäsi eikä kiistänyt sitä.
Äidilleen hän soitti vasta lähempänä iltaa. Anneli ei vastannut pitkään aikaan, mutta lopulta puhelu yhdistyi.
Juhani meni parvekkeelle, mutta jätti oven auki. Johanna kuuli vain hänen sanansa.
— Äiti, en aio keskustella Johannan luonteesta… Ei, asunto ei todellakaan ole meidän… Juuri siksi emme voi majoittaa tänne ketään… Älä tuo tänne enää astioita… Koska sinua on pyydetty olemaan tekemättä niin… Ei, tämä ei ole pelkästään Johannan pyyntö. Minäkin olen päättänyt näin.
Viimeinen lause oli hänelle kaikkein vaikein. Aikaisemmin Juhani oli aina piiloutunut vaimonsa taakse. Hän oli ilmoittanut äidilleen, että ”Johanna ei halua”, ”Johanna vastustaa” tai ”Johanna on taas tyytymätön”. Nyt hän sanoi ensimmäistä kertaa ääneen, että päätös oli yhteinen.
Keskustelu loppui töksähtäen. Anneli katkaisi puhelun.
Juhani tuli takaisin sisälle.
— Hän sanoi, että sinä olet kääntänyt koko perheen häntä vastaan.
— Jopa Mikaelin?
— Erityisesti Mikaelin. Hän ei pitänyt siitä, että Mikael lähti.
— Mikael käyttäytyi meitä molempia paremmin. Hän myönsi heti, ettei kukaan ollut kutsunut häntä tänne.
Juhani katsoi vaimoaan.
— Minä ymmärrän, ettei pelkkä myöntäminen riitä.
— Hyvä, että ymmärrät.
— Haluatko sinä, että minä muutan pois?
Johanna ei vastannut heti. Juhani asui asunnossa laillisesti, hänen vanhempiensa luvalla. Mutta sen aamun jälkeen luottamus oli muuttunut. Se ei ollut enää samanlaista kuin ennen.
— En tällä hetkellä, hän sanoi lopulta. — Mutta jos sinä vielä kerran päätät tämän asunnon käytöstä ilman minua ja omistajia, seuraava keskustelu ei koske enää vieraita.
— Kuulin.
— Ja vielä yksi asia. Sinun sukulaisillesi ei anneta avaimia. Ei edes yhdeksi päiväksi.
— Olen samaa mieltä.
— Kukaan ei tule tänne ilmoittamatta etukäteen.
— Samaa mieltä.
— Vapaasta huoneesta ei keskustella sinun äitisi, veljesi, tätiesi eikä tuttaviesi kanssa. Sitä käytetään niin kuin minä päätän vanhempieni luvalla.
— Ymmärretty.
— Älä vain toista sanojani. Oletko oikeasti samaa mieltä?
Juhani suoristi selkänsä.
— Olen. Asunto kuuluu sinun vanhemmillesi. Me asumme täällä niin kauan kuin he antavat meidän asua. Minulla ei ole oikeutta luvata kenellekään huonetta. Tänään minä laitoin sinut tilanteeseen, jossa jouduit puolustamaan vanhempiesi omaisuutta minun päätökseltäni. Se oli alhaista.
Johanna ei ollut odottanut viimeistä sanaa. Juhani arvioi omia tekojaan harvoin niin suoraan.
— Oli se, hän vastasi.
Seuraavien viikkojen aikana Anneli ei tullut käymään. Muutaman kerran hän soitti pojalleen ja ehdotti tapaamista jossakin puolueettomassa paikassa. Juhani meni hänen luokseen yksin.
Hän ei vaatinut Johannaa unohtamaan riitaa heti. Hän ei yrittänyt taivutella tätä kutsumaan äitiään kylään eikä pyytänyt esittämään, ettei mitään ollut tapahtunut.
Mikael ja Helena jatkoivat asumista vuokra-asunnossaan. Muutaman päivän kuluttua he pyysivät Juhanin ja Johannan kahvilaan. Mikael pyysi vielä kerran anteeksi, vaikka Johanna ei pitänyt häntä tapahtuneen pääsyyllisenä.
— Minun olisi pitänyt soittaa sinulle, Mikael sanoi. — Mutta Juhani puhui niin varmana. Ajattelin, että asia oli sovittu.
— Nyt tiedätte, että kaikki asumiseen liittyvät sopimukset pitää varmistaa omistajalta, Johanna vastasi.
Helena nyökkäsi.
— Minäkin hämmennyin, kun Anneli alkoi miettiä, mihin teidän työpöytänne siirrettäisiin. Mutta olimme jo tulleet tavaroiden kanssa, enkä oikein kehdannut puuttua asiaan.
— Sellaisissa tilanteissa on parempi puuttua heti kuin elää kuukausia jonkun toisen riidan keskellä.
Tuon tapaamisen jälkeen välit Mikaeliin ja Helenaan pysyivät asiallisina. He eivät enää ottaneet puheeksi ylimääräistä huonetta eivätkä odottaneet, että Johanna järjestäisi heille katon pään päälle.
Elokuun lopussa Anneli soitti ensimmäistä kertaa miniälleen eikä pojalleen.
— Haluaisin tulla sunnuntaina käymään, hän sanoi.
— Mitä varten?
Anoppi vaikeni hetkeksi.
— Nähdäkseni teitä.
— Sunnuntaina meille ei sovi.
Aiemmin Anneli olisi varmasti vaatinut selitystä siitä, mitä he oikein olivat tekemässä. Tällä kertaa hän kysyi vain:
— Milloin sitten kävisi?
— Ensi lauantaina kolmen jälkeen. Jos suunnitelmat eivät muutu, ilmoitan.
— Hyvä on.
Hän tuli sovittuna aikana eikä tuonut mukanaan laatikoita. Hän soitti ovikelloa, odotti että hänelle avattiin eikä marssinut suoraan keittiöön niin kuin ennen.
Keskustelu jäi pidättyväiseksi. Anneli ei pyytänyt suoraan anteeksi, mutta hän ei enää kutsunut huonetta vapaaksi eikä alkanut pohtia, kenet sinne voisi sijoittaa. Lähtiessään hän kysyi, voisiko seuraavalla kerralla tulla yhdessä Mikaelin ja Helenan kanssa.
— Sopikaa päivä ensin kaikkien kanssa, Johanna vastasi.
Anneli puristi käsilaukkunsa hihnoja, mutta ei ryhtynyt väittelemään.
Matkalaukkujen jälkeen kukaan ei enää tehnyt suunnitelmia Johannan vanhempien asunnon varalle. Juhani lakkasi puhumasta käyttämättömästä huoneesta ja lupaamasta sukulaisilleen apua jonkun toisen kustannuksella. Jos hänen äitinsä yritti palata vanhoihin aiheisiin, hän muistutti itse, kenelle koti kuului.
Johannan ei tarvinnut huutaa, lähteä omasta kodistaan eikä todistaa selvää asiaa loputtomilla riidoilla. Hän oli soittanut todellisille omistajille ja antanut jokaisen paikalla olleen kuulla yhden yksinkertaisen kysymyksen: kuka tarkalleen oli antanut luvan?
Siihen kysymykseen ei pystynyt vastaamaan kukaan.
Joskus yksi rauhallinen vastaus todella riittää palauttamaan ihmisten mieleen säännön, jonka he olivat tienneet koko ajan: määrätä voi vain siitä, mikä kuuluu itselle.