— Minun käsitykseni on, että perheen ja läheisten kuuluu auttaa toisiaan, Anneli aloitti. — Mikael ja Helena aikovat ostaa oman asunnon. Tällä hetkellä he maksavat vuokraa vieraalle, vaikka täällä seisoo yksi huone tyhjillään. Jos he saisivat asua muutaman kuukauden Juhanin ja Johannan luona, he saisivat säästettyä tarvittavan summan paljon nopeammin.
— Juhanin ja Johannan luona? Olavi Korhonen toisti hitaasti.
— Hehän asuvat täällä avioparina.
— En minä sitä kysynyt. Minä kysyin, kenen teidän mielestänne tämä asunto on.
Anneli suoristi selkäänsä aavistuksen, ikään kuin olisi varautunut vastaväitteeseen.
— Muodollisesti se on tietenkin teidän. Mutta nuorethan täällä asuvat.
— Ei muodollisesti, vaan aivan todellisesti, Olavi sanoi rauhallisesti. — Asunto on minun ja vaimoni omistuksessa. Me olemme antaneet tyttärellemme ja hänen miehelleen luvan asua täällä. Muita asukkaita emme ole kutsuneet.
— Mikael ei ole mikään vieras ihminen. Hän on Juhanin veli.
— Omistusoikeuden kannalta sillä, kuinka läheistä sukua hän on vävymme kanssa, ei ole mitään merkitystä.
Anneli naurahti, mutta ääni katkesi lyhyeen eikä siinä ollut aitoa huvittuneisuutta.
— En minä tullut tänne puimaan lakipykäliä. Tässä on kyse tavallisesta inhimillisestä avusta.
— Siinä tapauksessa voitte auttaa heitä omalla asunnollanne, Maria Korhonen huomautti.
Annelin kulmat painuivat yhteen.
— Minulla on vain kaksi huonetta, eikä ylimääräistä tilaa ole.
— Ja täällä oleva ylimääräinen tila kuuluu teille?
Siihen Anneli ei vastannut mitään.
Olavi Korhonen käänsi katseensa Juhaniin.
— Oletko sinä antanut veljellesi luvan muuttaa tänne?
Juhani työnsi kätensä taskuihin, mutta veti ne saman tien takaisin, aivan kuin ele olisi paljastanut liikaa.
— Ajattelin, ettei muutama kuukausi olisi keneltäkään pois.
— Kysyitkö meiltä?
— En.
— Entä Johannalta?
— Minun oli tarkoitus.
— Vasta sen jälkeen, kun ihmiset saapuvat matkalaukkujen kanssa?
Juhani vaikeni.
Olavi ei korottanut ääntään, mutta jokainen sana putosi huoneeseen raskaana.
— Kun muutit tänne, sanoimme sinulle suoraan, että asuntoa koskevat suuret päätökset tehdään vain meidän suostumuksellamme. Sinä hyväksyit sen.
— Niin hyväksyin.
— Mikä on muuttunut?
— Ei mikään.
— Miksi sinä sitten päätät sellaisesta, mikä ei kuulu sinulle?
Juhani vilkaisi ensin veljeään ja sen jälkeen äitiään.
— En ajatellut, että tästä tulisi näin iso asia.
Helena nousi sohvalta.
— Olavi Korhonen, olen todella pahoillani. Meille kerrottiin, ettei omistajilla ole mitään tätä vastaan. Jos olisimme tienneet tilanteen oikean laidan, emme olisi edes tulleet.
Myös Mikael nousi seisomaan.
— Näin se meni. Kysyin Juhanilta useamman kerran, oliko hän puhunut asiasta Johannan kanssa. Hän sanoi hoitavansa sen.
Anneli kääntyi terävästi nuoremman poikansa puoleen.
— Kenen puolta sinä nyt oikein pidät?
— En kenenkään puolta. Minä en halua jäädä paikkaan, johon meitä ei ole toivottu ja johon meitä ei ole kutsuttu.
— Oma veljesi tarjosi sinulle katon pään päälle.
— Sellaisen katon, joka ei ole hänen.
Huoneeseen laskeutui hiljaisuus.
Johanna katsoi ensin miestään, sitten anoppiaan ja lopuksi eteiseen päin seisovaa pariskuntaa.
— Tämä asunto kuuluu minun vanhemmilleni. Siksi matkalaukkuja en pakkaa minä, vaan te.
Mikael lähti ensimmäisenä eteiseen.
— Helena, ota laukkusi. Me lähdemme kotiin.
Helena seurasi häntä heti.
He eivät olleet ehtineet purkaa tavaroitaan, joten lähtövalmisteluihin meni alle minuutti. Mikael nosti toisen matkalaukun käteensä ja veti toista perässään kohti ovea. Helena veti kengät jalkaansa ja kääntyi vielä kerran Johannan puoleen.
— Anteeksi tästä kaikesta.
— Te ette tienneet totuutta, Johanna sanoi. — Mutta seuraavalla kerralla tarkistakaa tällaiset sopimukset kaikilta niiltä, joita asia koskee ja jotka asuvat samassa asunnossa.
— Niin teemme. Ehdottomasti.
Anneli astui poikittain käytävälle heidän eteensä.
— Kukaan ei lähde yhtään minnekään. Nyt kaikki rauhoittuvat, ja sitten tästä sovitaan kunnolla.
Mikael pysähtyi.
— Äiti, väistä.
— Etkö sinä edes yritä pitää puoliasi?
— Minun etuni eivät anna minulle oikeutta vallata jonkun toisen huonetta.
— Mitä väliä sillä on, kenen nimissä asunto on, jos Johanna joka tapauksessa asuu täällä?
Olavi Korhonen tuli lähemmäksi.
— Ero on hyvin yksinkertainen. Täällä saa asua omistajien luvalla. Myös muiden ihmisten muuttaminen tänne vaatii omistajien luvan. Sellaista lupaa me emme ole antaneet.
— Te ajatte sukulaisia kadulle!
— Meillä on vuokra-asunto, Helena muistutti hiljaa.
Anneli sinkosi häneen vihaisen katseen.
— Älä sinä sekaannu tähän.
— Tämä koskee myös minua, Helena vastasi. — En aio esittää koditonta vain siksi, että teillä on riita Johannan kanssa.
Mikael avasi ulko-oven.
— Tule.
He kantoivat matkalaukut porraskäytävään. Hetken kuluttua hissin ovet sulkeutuivat, ja se vei heidät alas.
Anneli jäi eteiseen oman matkakassinsa kanssa.
Johanna nyökkäsi sitä kohti.
— Aioitteko te jättää myös omia tavaroitanne tänne?
— Siellä on liinavaatteita ja astioita nuorille.
— Ottakaa ne mukaanne.
— Tietenkin otan. Eihän tässä asunnossa pysty muutenkaan olemaan, kun sinä suhtaudut ihmisiin noin.
Maria Korhonen korjasi rauhallisesti käsilaukkunsa hihnaa olallaan.
— Johanna puolustaa paitsi itseään myös meidän omaisuuttamme.
— Aiotteko te aina tunkea itsenne heidän avioliittoonsa?
— Meidät kutsuttiin, koska asuntoomme oltiin tuomassa uusia asukkaita ilman meidän suostumustamme.
— Juhani asuu täällä. Hänellä on oikeus ottaa vastaan vieraita.
— Vieraita, kyllä, jos hän sopii siitä vaimonsa kanssa. Pysyviä asukkaita taas voi ottaa vain omistajien luvalla. Älkää sotkeko näitä asioita keskenään.
Anneli kääntyi poikansa puoleen.
— Juhani, aiotko sinä antaa heidän heittää minut ulos?
Juhani seisoi olohuoneen oven luona pää painuksissa. Hänen ohimollaan sykki ohut suoni, ja kasvot olivat selvästi punehtuneet.
— Äiti, ota laukku mukaasi.
— Mitä?
— Sinun ei olisi pitänyt tuoda Mikaelia tänne ilman Johannan ja hänen vanhempiensa lupaa.
— Sinähän sen sallit!
— Niin sallin. Ja siinä minä tein väärin.
Anneli tuijotti häntä muutaman sekunnin räpäyttämättä silmiään.
— Vai niin. Eli nyt tämä onkin pelkästään minun vikani?
— Sanoin juuri, että minäkin olen syyllinen.
— Sinä halusit auttaa veljeäsi.
— Minulla ei ollut oikeutta luvata hänelle tätä huonetta.
— Olisi ollut. Sinä vain säikähdit.
Juhani pudisti päätään.
— Ei. Minulla ei oikeasti ollut siihen oikeutta.
Anneli tarttui matkakassiinsa niin tiukasti, että rystyset vaalenivat.
— Hienoa. Jääkää sitten tänne asumaan ja kysykää joka kerta erikseen lupa siihenkin, saako kaapin oven avata.
— Älkää vääristelkö, Olavi Korhonen sanoi. — Me emme ole koskaan puuttuneet tyttäremme arkeen. Mutta tämä asunto ei muuttunut teidän poikanne omaisuudeksi sillä hetkellä, kun hän meni naimisiin.
— Kyllä minä ymmärsin kaiken.
Hänen kasvoiltaan näki, ettei hän ollut hyväksynyt mitään. Hän ei kuitenkaan rohjennut jatkaa väittelyä Johannan vanhempien edessä.
Ovelle päästyään Anneli kääntyi vielä ympäri.
— Tällaisen kohtelun jälkeen minua on turha odottaa kylään.
— Ilman kutsua ei tarvitse tullakaan, Johanna vastasi.
Anneli avasi oven nykäisemällä ja astui porraskäytävään. Juhani lähti hänen peräänsä kutsuakseen hissin, mutta äiti pysäytti hänet kädenliikkeellä.
— Älä saata.
Hissin ovet sulkeutuivat.
Asuntoon jäi oudon painava hiljaisuus.
Olavi Korhonen meni eteiseen ja tarkisti oven lukon.
— Onko Annelilla avaimia tänne?
— Ei ole, Johanna vastasi. — Avaimet ovat vain minulla ja Juhanilla sekä teillä.
— Hyvä. Silloin lukkoja ei tarvitse vaihtaa.
Maria Korhonen katsoi vävyään.
— Juhani, me annoimme sinun asua täällä, koska luotimme sekä tyttäremme harkintaan että sinuun. Mutta tällaista tilannetta ei tule enää toista kertaa.
— Ymmärrän.
— En ole varma, ymmärrätkö, Olavi sanoi. — Sinä et tarjonnut veljellesi pelkkää yösijaa. Sinä annoit kahdelle ihmiselle luvan muuttaa tänne kuukausiksi ilmoittamatta asiasta omistajille. Ja kaiken lisäksi salasit sen Johannalta siihen asti, että he olivat jo ovella.
Juhani puhalsi hitaasti ulos ja istuutui nojatuoliin.
— Ajattelin, että jos kysyn etukäteen, hän kieltäytyy.
— Toisin sanoen päätit tietoisesti viedä minulta mahdollisuuden kieltäytyä, Johanna totesi.
Juhani nosti katseensa häneen.
— Niin.
Tunnustus oli hiljainen, mutta sen jälkeen tapahtunutta ei voinut enää selittää väärinkäsitykseksi.
— Äiti puhui monta viikkoa siitä, kuinka turhaa Mikaelin on maksaa vuokraa, Juhani jatkoi. — Sitten Mikael kysyi itse. Minä sanoin, että täällä on vapaa huone.
— Vapaa kenelle? Johanna kysyi.
— Nyt minä ymmärrän, että se oli väärä tapa ajatella asiaa.
— Sinä ymmärsit sen aikaisemminkin. Olen sanonut monta kertaa, että asunto kuuluu vanhemmilleni.
— Totuin asumaan täällä. Lakkasin ajattelemasta sitä.
Olavi Korhonen kurtisti kulmiaan.
— Juuri siksi on välillä hyödyllistä muistaa, mitä papereissa lukee.
Juhani nyökkäsi.
— Olette oikeassa.
Maria Korhonen meni tyttärensä luo.
— Haluatko, että jäämme vielä?
— En, äiti. Kiitos, että tulitte.
— Soita, jos tulee tarvetta.