Kun Anneli jonkin ajan kuluttua ehdotti, että vapaa huone annettaisiin hänen sisarensa käyttöön remontin ajaksi, Juhani ilmoitti heti, että sukulaisten kuului auttaa toisiaan hädän hetkellä.
— Asunto ei ole sinun eikä minun, Johanna muistutti. — Me emme voi kutsua tänne ketään asumaan omin päin.
— Eiväthän sinun vanhempasi edes käytä sitä huonetta.
— Se ei silti tee huoneesta sinun äitisi omaisuutta.
— Minä vain ehdotin, että auttaisimme ihmistä.
— Sinä ehdotit toisten ihmisten asuntoa.
Sillä kertaa Anneli luopui suunnitelmastaan. Ei siksi, että olisi myöntänyt olleensa väärässä, vaan koska hänen sisarensa löysi lopulta toisen ratkaisun asumiselleen.
Muutaman kuukauden kuluttua anoppi nosti vapaan huoneen jälleen puheeksi.
Tällä kertaa hänen mielestään huoneeseen voisi asettua väliaikaisesti Mikael. Juhanin nuorempi veli asui vuokralla yhdessä Helenan kanssa ja suunnitteli oman asunnon ostamista.
— Miksi heidän pitäisi maksaa rahaa jollekin ulkopuoliselle? Anneli pohti ääneen. — He voisivat asua teillä jonkin aikaa ja laittaa säästyneet rahat sivuun.
— Me olemme keskustelleet tästä jo, Johanna vastasi. — Ainoastaan minun vanhempani voivat päättää, kuka tähän asuntoon muuttaa.
— Eiväthän he edes saisi tietää.
Johanna laski puhelimen kädestään.
— Tuon lauseen jälkeen asiasta ei ole enää mitään puhuttavaa.
Juhani asettui taas tuttuun, mukavimpaan mahdolliseen väliasemaan.
— Johanna, äiti vain miettii vaihtoehtoja.
— Hän miettii, miten voisi määrätä ihmisten asunnosta kysymättä heiltä mitään.
— Ei tänne kukaan ole vielä laukkuineen tullut.
Nyt oli tullut.
Anneli istui keittiön pöydän ääressä ja kaatoi tavallista mustaa teetä kuppeihin. Mikael oli asettunut hänen viereensä, mutta Helena seisoi yhä ovensuussa, selvästi epävarmana siitä, uskaltaisiko istuutua lainkaan.
Juhani otti kaapista keksipaketin ja laski sen pöydälle.
— Hoidetaan tämä ilman riitaa, hän sanoi.
— Riitaa ei vielä ole, Johanna vastasi. — Täällä on neljä ihmistä, joista kolme on päättänyt muuttaa minun vanhempieni asuntoon ilman omistajien lupaa.
— Minä en ole tänne asumaan tullut, Anneli närkästyi. — Autoin vain nuoria tuomaan tavaroita.
— Kenen se ensimmäinen matkalaukku sitten on? Johanna kysyi.
Anoppi vaikeni hetkeksi.
— Siellä on vähän keittiötavaraa ja vuodevaatteita.
— Eli myös teidän omia tavaroitanne oli tarkoitus jättää tänne.
— Jotta Helenalla olisi, mitä käyttää.
Helena punehtui ja puristi laukkunsa hihnaa tiukemmin.
— Meillä on kaikki tarpeellinen, hän sanoi hiljaa. — Anneli sanoi, että asunto on iso ja huone seisoo tyhjänä. Emme tienneet, että sinä vastustat tätä.
— En minä vain vastusta. Minulla ei ole oikeutta antaa teille lupaa asua täällä ilman omistajien suostumusta.
Mikael rypisti kulmiaan.
— Juhani, sinähän sanoit, että hoidat asian.
Johanna käänsi katseensa mieheensä.
— Sinä siis lupasit heille huoneen?
Juhani hieraisi leukaansa kämmenellään.
— Me juttelimme Mikaelin kanssa. Sanoin, että en usko siitä tulevan ongelmaa.
— Millä perusteella päätit niin?
— Koska me olemme asuneet täällä jo monta vuotta.
— Se, että asumme täällä omistajien luvalla, ei tarkoita, että saisimme määrätä heidän asunnostaan.
Anneli laski lusikan kupin viereen.
— Olavi Korhonen ja Maria Korhonen eivät kuitenkaan ole muuttamassa takaisin. Miksi huoneen pitäisi olla tyhjillään?
— Sen päättävät he.
— Sinä olet heidän tyttärensä.
— Juuri siksi en aio jakaa heidän omaisuuttaan heidän selkänsä takana.
Anoppi veti ärtyneenä sormiaan pöydän pintaa pitkin.
— Soita heille sitten ja kysy. En usko, että normaalit ihmiset ajavat nuoria kadulle.
Johanna otti puhelimensa rauhallisesti esiin.
— Hyvä ajatus.
Juhani havahtui heti.
— Eikö meidän kannattaisi ensin puhua tästä keskenämme?
— Te puhuitte jo keskenänne ilman minua.
Johanna valitsi isänsä numeron. Olavi Korhonen vastasi melkein heti.
— Isä, oletteko sinä ja äiti kotona?
— Tulimme juuri. Onko jotain tapahtunut?
— Meillä on täällä nyt Anneli, Mikael ja hänen tyttöystävänsä. He tulivat matkalaukkujen kanssa. Juhani on antanut heille luvan asua asunnossa muutaman kuukauden.
Langan toisessa päässä tuli lyhyt hiljaisuus.
— Me emme ole antaneet sellaista lupaa.
— Tiedän.
— Ovatko he nyt asunnossa?
— Ovat.
— Tulemme noin puolen tunnin kuluttua.
Puhelu kesti todellakin alle minuutin.
Johanna laski puhelimen pöydälle.
— Vanhempani tulevat pian.
Anneli nojautui tuolinsa selkänojaa vasten.
— Erinomaista. Viimeinkin saamme puhua aikuisten ihmisten kanssa.
— Äiti, oliko ihan pakko kutsua kaikki heti paikalle? Mikael sanoi matalalla äänellä.
— Sinulla ei ole paikkaa, missä asua, ja silti sinä vielä selittelet.
— Meillä on paikka asua, Helena huomautti. — Me vuokraamme asuntoa. Te vain sanoitte, että täällä voisimme säästää rahaa.
Anneli vilkaisi häntä ärtyneesti.
— Ole sitten hiljaa. Ilman minua te keräätte rahaa vielä vuosikaudet.
Johanna näki ensimmäistä kertaa, kuinka Mikaelin kasvoille nousi selvä tyytymättömyys. Aiemmin hän ei ollut juuri koskaan väittänyt äidilleen vastaan.
— Älä puhu Helenalle noin.
— Minä yritän teidän takianne!
— Meitä ei kukaan kutsunut tänne. Sinä vakuutit, että kaikki oli jo sovittu.
— Juhani vahvisti asian.
Kaikkien katseet kääntyivät taas Juhaniin.
Hän suoristautui.
— En minä mitään lopullisesti vahvistanut.
Mikael hymähti kuivasti.
— Sinä sanoit: ”Tulkaa lauantaina, Johanna murisee hetken ja rauhoittuu sitten.”
Johanna käänsi hitaasti päätään miestään kohti. Hänen kasvonsa muuttuivat ilmeettömiksi, ja vain sormet puristuivat entistä tiukemmin puhelimen ympärille.
— Niinkö sinä ajattelit meidän keskustelumme menevän?
— Sanoin sen huonosti.
— Sinä tiesit etukäteen, etten suostuisi. Siksi päätit asettaa minut valmiin ratkaisun eteen.
— Halusin auttaa veljeäni.
— Toisten ihmisten asunnolla.
Juhani avasi suunsa, mutta mitään kelvollista selitystä ei tullut.
Anneli nousi seisomaan.
— Riittää jo sanoihin takertuminen. Näytä mieluummin Helenalle, minne tavarat voi laittaa. Vanhemmat tulevat, puhumme, ja asia järjestyy.
— Matkalaukut jäävät eteiseen, Johanna sanoi.
— Ne ovat tiellä.
— Eivät kauan.
Anoppi käveli hänen ohitseen kohti vapaata huonetta. Johanna seurasi perässä.
Huone oli käytävän perällä. Siellä oli kirjoituspöytä, kirjahylly, sohva ja kapea lipasto. Johanna teki siellä töitä muutamana päivänä viikossa, säilytti papereitaan ja hoiti kodin asioita.
Anneli avasi oven.
— Pöytä voidaan siirtää makuuhuoneeseen. Lipasto mahtuu käytävään. Mikael ja Helena saavat vaatteensa kaappiin, ja teidän kirjanne täytyy pakata laatikoihin.
— Täällä ei kosketa mihinkään.
— Miten heidän on tarkoitus elää sinun papereidesi keskellä?
— He eivät elä täällä.
— Toistatko tuota tahallasi?
Johanna jäi seisomaan oviaukkoon.
— Toistan, koska te teeskentelette sinnikkäästi, ettette ymmärrä.
Anneli astui lähemmäs.
— Juhani on sinun miehesi. Silloin hänelläkin pitäisi olla sananvaltaa.
— Hänellä on sananvaltaa meidän yhteistä elämäämme koskevissa asioissa. Hänellä ei ole oikeutta jakaa huoneita minun vanhempieni asunnosta.
— Sinulla on vaikea luonne.
— Mutta hyvä muisti. Muistan kyllä, kenelle tämä asunto kuuluu.
Ovikello soi.
Johanna meni avaamaan.
Porrastasanteella seisoivat hänen vanhempansa. Maria Korhosella oli kädessään pieni laukku, ja Olavi Korhonen otti aurinkolasit silmiltään. He eivät näyttäneet hätääntyneiltä, mutta olivat tulleet niin nopeasti, ettei isä ollut ehtinyt edes vaihtaa työpaitaansa.
— Tulkaa sisään, Johanna sanoi.
Olavi Korhonen huomasi eteisessä seisovat matkalaukut ja nyökkäsi lyhyesti, aivan kuin olisi saanut vahvistuksen tyttärensä kertomalle.
— Ovatko kaikki paikalla?
— Ovat.
— Siinä tapauksessa mennään olohuoneeseen.
Anneli ilmestyi käytävästä itsevarma ilme kasvoillaan.
— Hyvä, että tulitte. Tästä on tehty aivan turhaan suuri numero.
Maria Korhonen katsoi matkalaukkuja.
— Kuinka monen ihmisen oli tarkoitus muuttaa tänne?
— Vain Mikaelin ja Helenan, Anneli vastasi. — Nuoria, rauhallisia ihmisiä, töissä päivät pitkät. Ette te heitä edes huomaisi.
— Mehän emme asu täällä lainkaan, Olavi Korhonen huomautti.
— Vielä parempi. Huonehan seisoo käyttämättömänä.
— Se ei ole käyttämätön, Johanna sanoi. — Minä teen siellä töitä.
— Työpöydän voi sijoittaa muualle, Anneli huitaisi kädellään. — Ei se ole asian ydin.
Kaikki siirtyivät olohuoneeseen. Mikael ja Helena istuutuivat vierekkäin sohvalle. Juhani jäi seisomaan oven lähelle. Johanna asettui ikkunan viereen äitinsä rinnalle.
Anneli oli ensimmäinen, joka otti puheenvuoron.