— Tämä huone tyhjennetään tänään. Mikael ja Helena saavat viedä matkalaukkunsa sinne, ja sinun työpöytäsi voidaan toistaiseksi siirtää käytävään, Anneli ilmoitti astuessaan asuntoon poikansa edellä.
Hänen perässään eteiseen tuli nuori mies, joka kantoi kahta raskasta matkalaukkua. Heti hänen jälkeensä ilmestyi nuori nainen olallaan matkakassi ja kädessään suuri muovipussi. Hän hymyili Johannalle anteeksipyytävästi, aivan kuin olisi itsekin aavistanut tilanteessa olevan jotakin outoa, mutta päättänyt odottaa, että joku muu selittäisi asian.
Juhani sulki ulko-oven ja vilkaisi vaimoaan.
— Älkää jääkö siihen oven suuhun. Viedään tavarat ensin sisään, hän sanoi.
Johanna ei liikahtanutkaan.
Oli kuuma elokuinen aamu. Ikkunat seisoivat auki, ja kadulta kantautui autojen huminaa sekä pihalla leikkivien lasten ääniä. Vielä hetki sitten Johanna oli aikonut viimeistellä siivouksen ja lähteä ruokakauppaan. Nyt eteisen keskellä oli vieraita matkalaukkuja, ja anoppi puhui jo siihen sävyyn kuin saisi päättää huoneesta, jota Johanna käytti työntekoon.
— Voisiko joku kertoa minulle, mitä täällä oikein tapahtuu? hän kysyi.
Anneli riisui sandaalinsa, asetti ne siististi seinän viereen ja käveli keittiöön kuin olisi ollut omassa kodissaan.
— Ei tässä ole mitään ihmeellistä. Mikael ja Helena asuvat teillä jonkin aikaa. Nuoria pitää auttaa alkuun.
Mikael laski laukut lattialle.
— Äiti sanoi, ettei teillä ole mitään sitä vastaan.
Johanna käänsi katseensa mieheensä.
Juhani levitti käsiään hieman.
— Minun oli tarkoitus puhua tästä sinulle illalla.
— Eilen illallako?
— Tänään.
— Siis sen jälkeen, kun he ovat jo tulleet tänne?
— Mitä väliä sillä nyt on? Eivät he mitään tuntemattomia kadulta ole. Hän on minun veljeni.
Sillä välin Anneli oli jo avannut yhden keittiön kaapeista ja ottanut esiin kuppeja. Hän tiesi täsmälleen, missä astiat olivat, vaikka Johanna ei ollut koskaan antanut hänelle lupaa touhuta asunnossa omin päin.
— Istutaan ensin rauhassa alas ja keskustellaan, anoppi sanoi. — Sitten katsotaan, minne tavarat laitetaan.
Johanna vilkaisi matkalaukkuja. Toinen niistä oli niin suuri, että Mikael oli vetänyt sitä neljällä pyörällä. Toisen kahvasta roikkui niskatyyny. He eivät selvästikään olleet tulleet vain viikonlopuksi.
— Kuinka pitkäksi aikaa te ajattelitte jäädä? hän kysyi miehensä veljeltä.
Mikael rykäisi ja katsoi äitiinsä.
— Kolmeksi kuukaudeksi. Ehkä neljäksi.
— Siihen asti, että he saavat säästettyä käsirahaa, Anneli lisäsi. — Ja jos tarve vaatii, he voivat olla pidempäänkin. Asunto on tilava, vapaa huone löytyy. Eivät he ketään häiritse.
Helena laski kassin olaltaan.
— Me voimme kyllä osallistua kuluihin.
— Nyt ei ole kyse kuluista, Johanna vastasi. — Kuulen ensimmäistä kertaa, että teidän on tarkoitus muuttaa tänne asumaan.
Nuori nainen kurtisti kulmiaan ja katsoi Mikaelia.
— Sinähän sanoit, että asiasta on sovittu.
— Luulin, että Juhani oli puhunut Johannalle, Mikael mutisi.
— Älkää huolehtiko, Anneli puuttui väliin. — Johanna vain pitää siitä, että hänelle kerrotaan asioista etukäteen. Hän tottuu ajatukseen, ja kaikki järjestyy.
Sanat lausuttiin niin varmasti, että päätös vaikutti jo tehdyltä. Asunnon emännälle jäi näennäisesti vain yksi vaihtoehto: hyväksyä tilanne.
Mutta Anneli ei ollut tämän asunnon emäntä.
Eikä ollut Juhanikaan.
Asunto kuului Johannan vanhemmille.
Olavi Korhonen ja Maria Korhonen olivat ostaneet sen vuosia aiemmin, silloin kun Johanna kävi vielä koulua. Perhe oli asunut siellä kolmestaan. Myöhemmin tytär valmistui oppilaitoksesta, sai töitä teknologina pienestä elintarvikealan yrityksestä ja jäi edelleen vanhempiensa luo.
Kolmen vuoden kuluttua Olavi Korhonenille tarjottiin mahdollisuutta johtaa verstaaseen verrattavaa työpajaa naapurikaupungissa. Matka kesti vain noin puoli tuntia, mutta päivittäinen kulkeminen ei houkutellut häntä. Niinpä vanhemmat ostivat sieltä pienen talon ja muuttivat pois.
Asuntoa he eivät kuitenkaan myyneet.
— Asu täällä niin kauan kuin tarvitset, isä sanoi silloin tyttärelleen. — Maksat tavalliset kulut ja pidät paikat kunnossa. Katsotaan sitten myöhemmin.
Omistusoikeus jäi vanhemmille tasan puoliksi. Johanna oli kirjoilla asunnossa ja sai käyttää sitä heidän luvallaan. Hän ei koskaan väittänyt asuntoa omakseen juridisessa mielessä, eikä hän ollut salannut asiaa Juhanilta.
He olivat tavanneet viisi vuotta aiemmin yhteisen tuttavan syntymäpäivillä. Juhani työskenteli kylmälaitteiden korjaajana, ja hän vaikutti Johannasta heti rauhalliselta ja järkevältä mieheltä.
Muutaman kuukauden kuluttua Juhani alkoi yöpyä hänen luonaan yhä useammin. Sitten he puhuivat yhteen muuttamisesta, ja Juhani toi tavaransa asuntoon.
Johanna teki asian heti selväksi.
— Tämä on vanhempieni asunto. He antavat meidän asua täällä, mutta me emme saa päättää siitä kuin omastamme.
— Totta kai, Juhani vastasi. — En minä ole vaatimassa mitään, mikä ei kuulu minulle.
Vuotta myöhemmin he menivät naimisiin. Johannan vanhemmilla ei ollut mitään vävyään vastaan, eikä heitä haitannut, että tämä asui tyttären kanssa heidän asunnossaan. Olavi Korhonen antoi Juhanille itse vara-avaimet ja esitti vain yhden pyynnön:
— Jos aiotte tehdä täällä jotakin suurempaa muutosta tai majoittaa jonkun muun, soittakaa ensin meille.
Juhani nyökkäsi silloin vakavana.
— Ilman muuta.
Ensimmäiset vuodet sujuivat rauhallisesti. Juhani ei yrittänyt esiintyä omistajana, ei riidellyt vaimonsa vanhempien kanssa eikä luvannut asuntoa sukulaisilleen.
Ongelmat alkoivat vasta, kun Anneli alkoi käydä kylässä.
Aluksi anoppi tuli ehkä kerran kuukaudessa. Hän ilmoitti tulostaan etukäteen, toi pöytään jotakin pientä eikä viipynyt kovin pitkään. Johanna suhtautui häneen ystävällisesti. He eivät olleet erityisen läheisiä, mutta mitään vakavan riidan aihetta ei myöskään ollut.
Vähitellen Anneli alkoi ilmestyä paikalle yhä useammin.
Ensin hän soitti vasta bussista.
— Olen kohta siellä. Avaa ovi.
Myöhemmin hän lakkasi soittamasta kokonaan. Hän tuli kerrostalon ovelle, nousi ylös, painoi ovikelloa ja hämmästyi aidosti, jos Johanna ei sattunutkaan olemaan kotona.
— Missä sinä oikein kuljet vapaapäivänä?
— Omilla asioillani.
— Kyllä tällaisesta pitäisi ilmoittaa. Minähän olisin voinut tulla turhaan.
Johanna muistutti joka kerta, ettei vierailusta ollut sovittu. Anneli vain huitaisi kädellään ja asteli huoneisiin.
Ajan mittaan hän alkoi käyttäytyä niin kuin asunto ei ehkä olisi ollut hänen omistuksessaan, mutta ainakin hänen hallinnassaan.
Eräänä päivänä Johanna palasi kaupasta ja huomasi, että keittiön tavarat oli siirretty eri laatikoihin. Anneli oli päättänyt, että usein tarvittavat välineet kuuluivat lähemmäs liettä ja harvemmin käytettävät voitiin panna kauemmas.
— Minulta menee koko päivä siihen, että etsin tavaroita, jotka olivat ennen omilla paikoillaan, Johanna sanoi.
— Mutta sitten huomaat, kuinka paljon kätevämpää näin on.
Johanna siirsi kaiken takaisin.
Seuraavalla käynnillään anoppi toi mukanaan laatikon omia astioitaan. Siellä oli lautasia, joiden kuvio oli kulunut, muutama kuppi, iso tarjoiluvati ja vanha metallinen tarjotin.
— Miksi nämä ovat täällä? Johanna kysyi.
— Teillä on liian vähän astioita vieraita varten.
— Meillä on tarpeeksi.
— Entä jos tänne tulee kymmenen ihmistä?
— Me emme kutsu tänne kymmentä ihmistä.
Anneli pakkasi tuomansa tavarat tyhjään kaappiosioon.
Illalla Johanna pyysi Juhania viemään laatikon takaisin.
— Antaa sen olla, mies vastasi. — Ei se ketään haittaa.
— Sinun äitisi täyttää vanhempieni asunnon omilla tavaroillaan.
— Muutama lautanen ei ole mikään asunnon valtaus.
— Tänään lautaset. Huomenna hän tuo puolet varastostaan.
Juhani hymähti, mutta vei laatikon lopulta pois. Viikon kuluttua Anneli toi uuden. Tällä kertaa siellä oli keittiöpyyhkeitä, säilytysrasioita ja suuri maljakko.
Johanna ei edes alkanut purkaa tavaroita esiin.
— Olkaa hyvä ja viekää nämä takaisin.
— Ethän sinä ole vielä edes katsonut niitä.
— En tarvitse mitään.
— Lahjoista kieltäytyminen on epäkohteliasta.
— Se ei ole lahja, jos tavara valitaan kysymättä saajan mielipidettä ja sen jälkeen vaaditaan, että sitä säilytetään hänen kodissaan.
Anneli kääntyi poikansa puoleen.
— Juhani, sano nyt hänelle jotakin.
— Johanna, äiti kuitenkin näki vaivaa.
— Siinä tapauksessa voit viedä kaiken omalle työpaikallesi.
Keskustelu päättyi siihen. Juhani toimitti laatikon jälleen takaisin äidilleen, mutta syytti vaimoaan liian kovasta käytöksestä.
Hänen mielestään jokainen tällainen tapaus oli vain pikkujuttu.
Kun Anneli avasi kaappeja omin luvin, Juhani selitti, että tämä etsi vain sopivaa kuppia.
Kun anoppi arvosteli huoneiden järjestystä, Juhani löysi siihenkin jonkin selityksen ja sivuutti vaimonsa ärtymyksen olankohautuksella. Siksi eteisessä seisovat matkalaukut eivät tuntuneet Johannasta enää sattumalta vaan seuraavalta askeleelta rajojen siirtämisessä.