Lähtöhetkellä Tapio pysähtyi vielä eteiseen. Hän kääntyi katsomaan vävyään suoraan, ilman vihaa mutta niin vakaasti, ettei sanoja voinut sivuuttaa.
— Mika, se että asut täällä, ei ole mikään ehdoton oikeus. Me annoimme tämän asunnon tyttäremme käyttöön. Sinut hyväksyttiin tänne hänen aviomiehenään. Jos tällainen toistuu, asia ratkaistaan seuraavalla kerralla aivan toisella tavalla.
Mika laski katseensa.
— Ymmärrän.
Kun ovi heidän jälkeensä sulkeutui, Maria jäi hetkeksi seisomaan eteiseen. Vasta sitten hän kääntyi takaisin olohuoneeseen.
Mika istui yhä samalla paikalla kuin aiemmin. Pöydällä oli kuppeja, joihin tuskin kukaan oli koskenut. Maria keräsi ne rauhallisesti tarjottimelle ja vei keittiöön. Hän ei paiskonut astioita, ei kolistellut tahallaan eikä yrittänyt esittää olevansa niin kiireinen, ettei keskustelulle jäisi tilaa. Hän pesi kupit, pyyhki pöydän ja palasi vasta sen jälkeen olohuoneeseen.
— Miksi sinä kuvittelit, että minä lopulta annan periksi? hän kysyi.
Mika veti kämmeniään polviaan pitkin, kuin olisi yrittänyt kerätä ajatuksensa järjestykseen.
— Koska ennenkin olet antanut.
— Milloin?
— Sinä siedit sitä, että äiti tuli tänne ilmoittamatta. Et nostanut isoa riitaa hänen astioistaan. Kuuntelit hänen neuvojaan, vaikka ne ärsyttivät sinua.
— Minä yritin pitää välit asiallisina.
— Ja minä tulkitsin sen niin, että sinä lopulta nielet mitä tahansa.
Maria istuutui häntä vastapäätä.
— Et sinä vain erehtynyt. Sinä käytit minun kärsivällisyyttäni minua vastaan.
Mika irvisti hieman, mutta tällä kertaa hän ei väittänyt vastaan.
— Niin tein.
— Sinä sanoit Laurille, että minä vähän murisen ja rauhoitun sitten.
— Sanoin.
— Miksi?
— Halusin näyttää hänelle, että tilanne on minun hallinnassani.
— Vaikka sinulla ei ollut mitään hallinnassa.
— Vaikka minulla ei ollut edes oikeutta hallita sitä.
Maria katsoi miestään tarkkaan. Ensimmäistä kertaa koko aamuna Mika ei yrittänyt puolustella äitiään. Hän ei puhunut sukulaisten auttamisesta, ei vähätellyt tapahtunutta eikä yrittänyt vakuuttaa, että kyse oli vain pienestä väärinkäsityksestä, josta ei kannattaisi tehdä numeroa.
— Mitä aiot tehdä nyt? Maria kysyi.
— Soitan Laurille. Pyydän anteeksi häneltä ja Annalta. He käyttivät aikaansa muuttoon minun lupaukseni takia.
— Se on oikein.
— Sen jälkeen puhun äidin kanssa.
— Mistä?
— Siitä, ettei hän tee päätöksiä meidän puolestamme eikä suunnittele, kuka tässä asunnossa asuu. Ja siitä, ettei hän enää tuo tänne omia tavaroitaan.
Maria kallisti päätään aavistuksen.
— Entä jos hän aloittaa taas puheen siitä, että sukulaisten kuuluu auttaa toisiaan?
— Sanon, että auttaa voi omalla ajallaan, omilla voimillaan ja omalla omaisuudellaan. Toisen ihmisen asuntoa ei voi luvata kenellekään.
— Pidä tuo lause mielessä.
Mika nousi ja otti puhelimensa. Laurille hän soitti heti, menemättä toiseen huoneeseen.
— Minä täällä. Halusin pyytää anteeksi. Minun ei olisi pitänyt luvata teille asuntoa ilman Marian ja hänen vanhempiensa suostumusta… Ei, Maria ei ole syyllinen tähän… Kyllä, minä itse sanoin, että hoidan asian… Ymmärrän.
Puhelu kesti useita minuutteja. Lauri ei huutanut, mutta Mikan vastauksista Maria pystyi päättelemään, että pikkuveli sanoi kaiken, mitä hänellä oli mielessään.
Kun puhelu päättyi, Mika palasi istumaan.
— Hän sanoi, ettei enää koskaan lähde mukaan äidin suunnitelmiin ennen kuin on puhunut suoraan kaikkien asianosaisten kanssa.
— Kuulostaa järkevältä.
— Hän sanoi myös, että sain hänet näyttämään typerältä Annan edessä.
— Niin saitkin.
Mika nyökkäsi. Hän ei yrittänyt pehmentää asiaa.
Äidilleen hän soitti vasta myöhemmin illalla. Helena ei vastannut pitkään aikaan. Lopulta hän kuitenkin otti puhelun vastaan.
Mika meni parvekkeelle, mutta jätti oven auki. Maria ei kuullut Helenan sanoja, ainoastaan miehensä vastaukset.
— Äiti, en aio keskustella Marian luonteesta… Ei, asunto ei tosiaan ole meidän… Juuri siksi emme voi majoittaa tänne ketään… Älä tuo enää astioita tänne… Siksi, että sinua on pyydetty olemaan tekemättä niin… Ei, tämä ei ole vain Marian pyyntö. Minäkin olen päättänyt niin.
Viimeinen lause oli hänelle selvästi kaikkein vaikein. Aiemmin Mika oli aina mennyt vaimonsa selän taakse piiloon. Hän oli sanonut äidilleen: ”Maria ei halua”, ”Maria vastustaa” tai ”Maria on taas tyytymätön”. Nyt hän sanoi ensimmäistä kertaa, että päätös oli myös hänen.
Puhelu päättyi äkisti. Helena katkaisi yhteyden.
Mika tuli takaisin olohuoneeseen.
— Hän sanoi, että sinä olet kääntänyt koko perheen häntä vastaan.
— Laurinkin?
— Erityisesti Laurin. Häntä ei miellyttänyt, että Lauri lähti.
— Lauri käyttäytyi meitä kumpaakin paremmin. Hän myönsi heti, ettei kukaan ollut kutsunut häntä tänne asumaan.
Mika katsoi vaimoaan pitkään.
— Minä ymmärrän, ettei pelkkä myöntäminen riitä.
— Hyvä, jos ymmärrät.
— Haluatko sinä, että minä lähden?
Maria ei vastannut heti. Mika asui asunnossa laillisesti, hänen vanhempiensa luvalla. Mutta tämän aamun jälkeen luottamus oli muuttunut. Se ei ollut kadonnut kokonaan, mutta siihen oli tullut särö, jota ei voinut teeskennellä näkymättömäksi.
— En tällä hetkellä, hän sanoi lopulta. — Mutta jos vielä kerran yrität määrätä tästä asunnosta ilman minua ja ilman omistajia, emme enää keskustele vieraista.
— Kuulin.
— Ja vielä yksi asia. Sinun sukulaisillesi ei anneta avaimia. Ei edes yhdeksi päiväksi.
— Olen samaa mieltä.
— Kukaan ei tule tänne soittamatta etukäteen.
— Sovittu.
— Vapaasta huoneesta ei keskustella äitisi, veljesi, tätiesi eikä tuttaviesi kanssa. Sitä käytetään niin kuin minä olen vanhempieni luvalla päättänyt.
— Ymmärrän.
— Älä vain toista sanojani. Oletko oikeasti samaa mieltä?
Mika suoristi selkänsä.
— Olen. Asunto kuuluu sinun vanhemmillesi. Me asumme täällä vain niin kauan kuin he sen sallivat. Minulla ei ole oikeutta luvata kenellekään huonetta. Tänään minä asetin sinut tilanteeseen, jossa sinun piti puolustaa vanhempiesi omaisuutta minun päätöstäni vastaan. Se oli halpamaista.
Maria ei ollut odottanut viimeistä sanaa. Mika ei yleensä arvioinut omia tekojaan noin suoraan.
— Oli se, hän sanoi hiljaa.
Seuraavien viikkojen aikana Helena ei tullut käymään. Muutaman kerran hän soitti pojalleen ja ehdotti tapaamista jossakin muualla kuin Marian ja Mikan kotona. Mika meni hänen luokseen yksin tai tapasi hänet kahvilassa.
Hän ei vaatinut Mariaa unohtamaan tapahtunutta välittömästi. Hän ei painostanut kutsumaan äitiään kylään eikä pyytänyt vaimoaan esittämään, ettei mitään ollut sattunut.
Lauri ja Anna jatkoivat asumista vuokra-asunnossaan. Muutaman päivän kuluttua he kutsuivat Mikan ja Marian kahville. Lauri pyysi vielä kerran anteeksi, vaikka Maria ei pitänyt häntä pääsyyllisenä.
— Minun olisi pitänyt soittaa sinulle, Lauri sanoi. — Mutta Mika puhui niin varmana. Luulin, että asia oli sovittu.
— Nyt tiedätte, että asumiseen liittyvät sopimukset pitää aina tarkistaa omistajalta, Maria vastasi.
Anna nyökkäsi.
— Minäkin hämmennyin, kun Helena alkoi miettiä, minne teidän työpöytänne siirretään. Mutta me olimme jo tulleet tavaroiden kanssa, ja minusta tuntui kiusalliselta sanoa mitään.
— Sellaisissa tilanteissa on parempi puuttua heti kuin elää kuukausia jonkun toisen riidan keskellä.
Tuon tapaamisen jälkeen välit Laurin ja Annan kanssa pysyivät asiallisina. He eivät enää ottaneet puheeksi vapaata huonetta eivätkä odottaneet, että Maria järjestäisi heille katon pään päälle.
Elokuun lopussa Helena soitti ensimmäistä kertaa suoraan Marialle eikä pojalleen.
— Haluaisin tulla sunnuntaina käymään, hän sanoi.
— Mitä varten?
Anoppi vaikeni hetkeksi.
— Tapaamaan teitä.
— Sunnuntaina emme ehdi.
Aiemmin Helena olisi varmasti vaatinut tarkkaa selitystä siitä, mitä heillä muka oli. Tällä kertaa hän kysyi vain:
— Milloin teille sopisi?
— Ensi lauantaina kolmen jälkeen. Jos suunnitelmat muuttuvat, ilmoitan.
— Hyvä on.
Helena saapui sovittuna aikana. Tällä kertaa hänellä ei ollut mukanaan laatikoita, kasseja eikä mitään ylimääräistä. Hän soitti ovikelloa, odotti että hänelle avattiin eikä marssinut suoraan keittiöön niin kuin ennen.
Keskustelu jäi hillityksi. Helena ei pyytänyt suoraan anteeksi, mutta hän ei myöskään enää puhunut huoneesta vapaana tilana eikä ryhtynyt pohtimaan, kuka siihen voitaisiin sijoittaa. Lähtiessään hän kysyi, voisiko seuraavalla kerralla tulla yhdessä Laurin ja Annan kanssa.
— Sopikaa ensin päivä kaikkien kanssa, Maria vastasi.
Helena puristi käsilaukkunsa hihnoja, mutta ei alkanut väittää vastaan.
Matkalaukkuepisodin jälkeen kukaan ei enää rakentanut suunnitelmia Marian vanhempien asunnon varaan. Mika lopetti puheet tyhjillään olevasta huoneesta eikä luvannut sukulaisilleen apua toisten kustannuksella. Jos hänen äitinsä yritti palata vanhaan keskusteluun, Mika muistutti itse, kenen omaisuudesta oli kyse.
Marian ei tarvinnut huutaa, lähteä kodistaan tai todistella itsestäänselvyyttä loputtomissa riidoissa. Hän oli vain soittanut todellisille omistajille ja antanut kaikkien paikalla olleiden kuulla yhden yksinkertaisen kysymyksen: kuka antoi luvan?
Siihen ei pystynyt vastaamaan kukaan.
Joskus yksi rauhallisesti esitetty kysymys riittää palauttamaan kaikkien mieleen säännön, jonka he olivat tienneet koko ajan: määrätä voi vain siitä, mikä todella kuuluu itselle.