— Minun mielestäni läheisten ihmisten kuuluu tukea toisiaan, Helena sanoi. — Lauri ja Anna aikovat ostaa oman asunnon. Tällä hetkellä he maksavat vuokraa, vaikka täällä olisi kokonainen huone käyttämättä. Jos he asuisivat muutaman kuukauden Mikan ja Marian luona, he saisivat tarvittavan summan kasaan paljon nopeammin.
— Mikan ja Marian luona? Tapio toisti hitaasti.
— Hehän asuvat täällä avioparina.
— En kysynyt sitä, Tapio vastasi. — Kysyin, kenelle teidän käsityksenne mukaan tämä asunto kuuluu.
Helena suoristi selkäänsä aavistuksen.
— Muodollisesti teille. Mutta lapsethan täällä elävät.
— Ei muodollisesti, Tapio sanoi rauhallisesti. — Asunto on minun ja vaimoni omaisuutta. Me olemme antaneet tyttärellemme ja hänen miehelleen luvan asua täällä. Muita asukkaita me emme ole kutsuneet.
— Lauri ei ole mikään ulkopuolinen. Hän on Mikan veli.
— Omistusoikeuden kannalta sillä ei ole merkitystä, kuinka läheistä sukua hän on vävylleni.
Helena naurahti, mutta nauru jäi lyhyeksi ja kuivaksi.
— En minä tullut tänne väittelemään lakipykälistä. Tässä on kyse aivan tavallisesta inhimillisestä avusta.
— Siinä tapauksessa voitte auttaa heitä omalla asunnollanne, Liisa ehdotti tyynesti.
Anoppi kurtisti kulmiaan.
— Minulla on kaksi huonetta eikä yhtään ylimääräistä tilaa.
— Ja täällä oleva ylimääräinen tila kuuluu teille?
Helena ei vastannut siihen mitään.
Tapio käänsi katseensa Mikaan.
— Sinäkö annoit veljellesi luvan muuttaa tänne?
Mika työnsi kätensä taskuihinsa, mutta veti ne saman tien takaisin ulos.
— Ajattelin, ettei muutama kuukausi olisi keneltäkään pois.
— Kysyitkö meiltä?
— En.
— Entä Marialta?
— Olin aikeissa kysyä.
— Vasta sitten, kun ihmiset olisivat jo tulleet matkalaukkujensa kanssa?
Mika vaikeni.
Tapio ei korottanut ääntään.
— Kun muutit tänne, sanoimme sinulle suoraan: kaikki asuntoa koskevat merkittävät päätökset tehdään vain meidän suostumuksellamme. Sinä hyväksyit sen.
— Niin.
— Mikä tässä on muuttunut?
— Ei mikään.
— Miksi sinä sitten päätät asiasta, joka ei kuulu sinulle?
Mika vilkaisi ensin veljeään ja sitten äitiään.
— En minä ajatellut, että tästä tulisi näin iso juttu.
Anna nousi sohvalta.
— Tapio, anteeksi. Meille sanottiin, etteivät omistajat vastusta asiaa. Jos olisimme tienneet, miten asia oikeasti on, emme olisi edes tulleet.
Lauri nousi myös seisomaan.
— Se on totta. Kysyin Mikalta monta kertaa, oliko hän puhunut Marian kanssa. Hän sanoi, että hoitaa asian.
Helena kääntyi äkisti nuoremman poikansa puoleen.
— Kenen puolella sinä nyt oikein olet?
— En kenenkään puolella, Lauri sanoi ennen kuin Mika ehti vastata. — En vain aio jäädä paikkaan, jonne meitä ei ole kutsuttu ja jossa meitä ei haluta.
— Oma veljesi tarjosi sinulle katon pään päälle.
— Asunnosta, joka ei ole hänen.
Huoneeseen laskeutui raskas hiljaisuus.
Maria katsoi ensin miestään, sitten anoppiaan ja lopuksi juuri paikalle tullutta pariskuntaa.
— Asunto kuuluu minun vanhemmilleni. Siksi matkalaukkuja en pakkaa minä, vaan te.
Lauri lähti ensimmäisenä eteiseen.
— Anna, ota laukkusi. Me lähdemme kotiin.
Anna seurasi häntä viivyttelemättä.
He eivät olleet ehtineet purkaa tavaroitaan, joten lähtöön ei kulunut edes minuuttia. Lauri nosti toisen matkalaukun käteensä ja veti toista perässään ovelle. Anna pani kengät jalkaansa ja kääntyi vielä Marian puoleen.
— Anteeksi koko tämä tilanne.
— Te ette tienneet totuutta, Maria vastasi. — Mutta seuraavalla kerralla varmistakaa tällaiset sopimukset kaikilta, jotka asunnossa asuvat.
— Niin teemme.
Helena astui poikittain käytävälle heidän eteensä.
— Kukaan ei lähde mihinkään. Nyt kaikki rauhoittuvat, ja tästä sovitaan kunnolla.
Lauri pysähtyi.
— Äiti, siirry.
— Etkö sinä edes yritä puolustaa omia etujasi?
— Minun etuni eivät anna minulle oikeutta vallata toisen ihmisen huonetta.
— Mitä väliä sillä on, kenelle asunto kuuluu, kun Maria kuitenkin asuu täällä?
Tapio astui lähemmäksi.
— Ero on hyvin yksinkertainen. Täällä saa asua omistajien luvalla. Myös muiden ihmisten muuttaminen tänne edellyttää omistajien lupaa. Sellaista lupaa me emme ole antaneet.
— Te ajatte sukulaiset kadulle!
— Meillä on vuokra-asunto, Anna muistutti.
Helena loi häneen vihaisen katseen.
— Älä sinä sekaannu tähän.
— Tämä koskee myös minua, Anna vastasi. — En aio esittää koditonta vain siksi, että te riitelette Marian kanssa.
Lauri avasi ulko-oven.
— Mennään.
He veivät matkalaukut porrastasanteelle. Hetkeä myöhemmin hissi kuljetti heidät alas.
Helena jäi eteiseen oma matkakassi kädessään.
Maria osoitti sitä katseellaan.
— Olitteko tekin aikoneet jättää tavaroitanne tänne?
— Siellä on lakanoita ja astioita nuorille.
— Ottakaa ne mukaanne.
— Tietenkin otan, Helena sanoi kireästi. — Tässä asunnossa ei muutenkaan voi olla, kun suhtautumisesi ihmisiin on tuollainen.
Liisa korjasi rauhallisesti käsilaukkunsa hihnaa olallaan.
— Maria puolustaa paitsi itseään myös meidän omaisuuttamme.
— Aiotteko te aina puuttua heidän avioliittoonsa?
— Meidät kutsuttiin paikalle, koska asuntoon yritettiin majoittaa ihmisiä ilman meidän lupaamme.
— Mika asuu täällä. Hänellä on oikeus ottaa vieraita vastaan.
— Vieraat sovitaan puolison kanssa. Pysyvät asukkaat taas tulevat vain omistajien suostumuksella, Liisa sanoi. — Älkää sekoittako näitä kahta asiaa keskenään.
Helena kääntyi poikansa puoleen.
— Mika, annatko sinä heidän heittää minut ulos?
Mika seisoi olohuoneen oviaukossa pää painuksissa. Hänen ohimollaan sykki ohut suoni, ja kasvot olivat punehtuneet selvästi.
— Äiti, ota laukkusi.
— Mitä?
— Sinun ei olisi pitänyt tuoda Lauria tänne ilman Marian ja hänen vanhempiensa suostumusta.
— Sinähän annoit luvan!
— Annoin. Ja olin väärässä.
Helena tuijotti häntä useita sekunteja räpäyttämättä.
— Eli nyt syyllinen olen vain minä?
— Sanoin juuri, että minäkin olen syyllinen.
— Sinä halusit auttaa veljeäsi.
— En olisi saanut luvata hänelle tätä huonetta.
— Olisit saanut. Sinä vain pelästyit.
Mika pudisti päätään.
— En. Minulla ei oikeasti ollut siihen oikeutta.
Anoppi tempaisi matkakassinsa käteensä.
— Hienoa. Asukaa sitten täällä ja kysykää joka kerta lupa siihenkin, saatteko avata kaapinoven.
— Älkää vääristelkökö asiaa, Tapio sanoi. — Me emme ole koskaan puuttuneet tyttäremme arkeen. Mutta asunto ei muuttunut poikanne omaisuudeksi sillä hetkellä, kun hän meni naimisiin.
— Ymmärsin kyllä kaiken.
Hänen kasvoiltaan näki, ettei hän ollut hyväksynyt mitään, mutta Marian vanhempien läsnä ollessa hän ei uskaltanut enää jatkaa riitaa.
Ovelta hän kääntyi vielä takaisin.
— Tällaisen kohtelun jälkeen minun ei tarvitse odottaa kutsuja tänne.
— Älkää tulko ilman kutsua, Maria vastasi.
Helena repäisi oven auki ja astui porrastasanteelle. Mika lähti hänen peräänsä kutsuakseen hissin, mutta äiti pysäytti hänet kädenliikkeellä.
— Älä saata.
Hissin ovet sulkeutuivat.
Asuntoon jäi oudon painostava hiljaisuus.
Tapio käveli eteiseen ja tarkisti lukon.
— Onko Helenalla avaimia tänne?
— Ei, Maria vastasi. — Avaimet ovat vain minulla ja Mikalla sekä teillä.
— Hyvä. Silloin lukkoja ei tarvitse vaihtaa.
Liisa katsoi vävyään.
— Mika, me annoimme sinun asua täällä, koska luotimme sekä tyttäremme arvioon että sinuun. Mutta tällaista tilannetta ei tule toista kertaa.
— Ymmärrän.
— En ole varma, että ymmärrät, Tapio sanoi. — Sinä et vain tarjonnut veljellesi yösijaa. Sinä annoit kahdelle ihmiselle luvan muuttaa tänne kuukausiksi ilmoittamatta asiasta omistajille. Ja sen lisäksi salasit sen Marialta siihen asti, kunnes he olivat jo ovella.
Mika huokaisi ja istuutui nojatuoliin.
— Ajattelin, että hän kieltäytyy, jos kysyn etukäteen.
— Eli päätit tietoisesti ottaa minulta pois mahdollisuuden sanoa ei, Maria totesi.
Mika nosti katseensa häneen.
— Niin.
Tunnustus lausuttiin hiljaisella äänellä, mutta sen jälkeen ei enää ollut jäljellä mahdollisuutta selittää tapahtunutta väärinkäsitykseksi.
— Äiti puhui viikkoja siitä, miten turhaan Lauri maksaa vuokraa, Mika jatkoi. — Sitten Lauri kysyi asiasta itse. Sanoin, että täällä on vapaa huone.
— Vapaa kenelle? Maria kysyi.
— Nyt tajuan, että kysymys oli alun perinkin väärä.
— Sinä tajusit sen jo aiemmin. Olen sanonut monta kertaa, että asunto kuuluu vanhemmilleni.
— Totuin asumaan täällä. Lakkasin ajattelemasta sitä.
Tapio rypisti otsaansa.
— Juuri siksi on joskus hyödyllistä palauttaa paperit mieleen.
Mika nyökkäsi.
— Olette oikeassa.
Liisa meni tyttärensä luo.
— Haluatko, että jäämme vielä?
— En, äiti. Kiitos, että tulitte.
— Soita, jos tarvitset meitä.
Marian vanhemmat alkoivat valmistautua lähtöön.