Sama perustelu löytyi aina valmiina: Helena oli vain tottunut elämään toisella tavalla.
Kun anoppi sitten eräänä päivänä ehdotti, että heidän asuntonsa vapaa huone annettaisiin remontin ajaksi hänen sisarelleen, Mika ilmoitti heti, että sukulaisten kuuluu auttaa toisiaan hädän tullen.
— Asunto ei ole sinun eikä minun, Maria muistutti. — Me emme voi kutsua tänne ketään asumaan.
— Eiväthän sinun vanhempasi edes käytä sitä huonetta.
— Se ei silti tee siitä sinun äitisi omaisuutta.
— Minä vain ehdotin, että auttaisimme ihmistä.
— Sinä ehdotit jonkun toisen kotia käyttöön.
Sillä kertaa Helena luopui ajatuksesta. Ei siksi, että olisi myöntänyt olleensa väärässä, vaan koska hänen sisarensa löysi lopulta toisen paikan.
Muutaman kuukauden kuluttua anoppi palasi jälleen samaan vapaaseen huoneeseen.
Nyt hänen mielestään sinne voisi asettua tilapäisesti Lauri. Mikan nuorempi veli asui vuokralla yhdessä Annan kanssa, ja he säästivät omaa asuntoa varten.
— Miksi heidän pitäisi kantaa rahaa jollekin vieraalle ihmiselle? Helena pohti ääneen. — Asuisivat jonkin aikaa teillä ja laittaisivat kaiken säästyneen sivuun.
— Tämä on jo käyty läpi, Maria vastasi. — Vain minun vanhempani voivat päättää, kuka tänne muuttaa.
— Eiväthän he saisi edes tietää.
Maria laski puhelimensa kädestä pöydälle.
— Tuon lauseen jälkeen asiasta ei ole enää mitään puhuttavaa.
Mika otti taas tutun, itselleen mukavimman aseman.
— Maria, äiti vain ajattelee ääneen.
— Hän ajattelee ääneen sitä, miten käyttää ihmisten asuntoa kysymättä heiltä mitään.
— Eihän kukaan ole vielä tullut tavaroidensa kanssa oven taakse.
Nyt oli tullut.
Helena istui keittiönpöydän ääressä ja kaatoi kuppeihin tavallista mustaa teetä aivan kuin olisi ollut kotonaan. Lauri oli asettunut hänen viereensä, mutta Anna seisoi yhä oviaukon tuntumassa eikä näyttänyt uskaltavan istuutua.
Mika otti kaapista keksipaketin ja pudotti sen pöydälle.
— Hoidetaan tämä ilman riitaa, hän sanoi.
— Riitaa ei vielä ole, Maria vastasi. — Täällä on neljä ihmistä, joista kolme on päättänyt muuttaa minun vanhempieni asuntoon ilman omistajien lupaa.
— Minä en ole tänne asumaan tulossa, Helena närkästyi. — Autoin vain nuoria tuomaan tavaroita.
— Kenen ensimmäinen matkalaukku sitten on? Maria kysyi.
Anoppi vaikeni hetkeksi.
— Siellä on vähän keittiötavaraa ja vuodevaatteita.
— Eli päätitte jättää tänne myös osan omista tavaroistanne.
— Jotta Annalla olisi, mitä käyttää.
Anna punehtui ja puristi laukkunsa hihnaa tiukemmin.
— Meillä on kyllä kaikki tarpeellinen, hän sanoi hiljaa. — Helena kertoi, että asunto on iso ja huone on tyhjillään. Emme me tienneet, että vastustatte tätä.
— Minä en vain vastusta. Minulla ei ole oikeutta antaa teille lupaa asua täällä ilman omistajien suostumusta.
Lauri rypisti otsaansa.
— Mika, sinähän sanoit, että järjestät asian.
Maria käänsi katseensa mieheensä.
— Eli sinä kuitenkin lupasit heille huoneen?
Mika hieraisi leukaperäänsä kämmenellä.
— Puhuin Laurin kanssa. Sanoin, että en usko tämän olevan mikään ongelma.
— Millä perusteella sinä niin päättelit?
— Koska me olemme asuneet täällä jo monta vuotta.
— Se, että saa asua omistajien luvalla, ei ole sama asia kuin että saa määrätä heidän asunnostaan.
Helena laski lusikan kupin viereen huolellisesti, mutta liikkeessä oli ärtymystä.
— Tapio ja Liisa eivät kuitenkaan aio palata tänne. Miksi huoneen pitäisi seistä käyttämättömänä?
— Sen päättävät he.
— Sinä olet heidän tyttärensä.
— Juuri siksi en aio järjestellä heidän omaisuuttaan heidän selkänsä takana.
Anoppi veti sormiaan hermostuneesti pitkin pöydän pintaa.
— Soita sitten heille ja kysy. En usko, että järkevät ihmiset heittäisivät nuoria kadulle.
Maria otti puhelimensa rauhallisesti esiin.
— Erinomainen ajatus.
Mika valpastui heti.
— Ehkä meidän kannattaisi ensin puhua tästä keskenämme?
— Te olette jo puhuneet tästä ilman minua.
Maria valitsi isänsä numeron. Tapio vastasi lähes saman tien.
— Isä, oletteko te äidin kanssa kotona?
— Tulimme juuri. Onko jotain sattunut?
— Meillä ovat nyt Helena, Lauri ja hänen tyttöystävänsä. He tulivat matkalaukkujen kanssa. Mika on antanut heidän ymmärtää, että he voivat asua tässä asunnossa muutaman kuukauden.
Langan toisessa päässä tuli lyhyt hiljaisuus.
— Me emme ole antaneet sellaista lupaa.
— Tiedän.
— Ovatko he nyt siellä?
— Ovat.
— Olemme paikalla noin puolen tunnin kuluttua.
Puhelu kesti todellisuudessa alle minuutin.
Maria asetti puhelimen pöydälle.
— Vanhempani tulevat pian.
Helena nojautui tuolinsa selkänojaan.
— Mainiota. Ehkä vihdoin saamme keskustella aikuisten ihmisten kanssa.
— Äiti, oliko kaikkia pakko vetää tähän heti? Lauri sanoi vaimeasti.
— Sinulla ei ole paikkaa missä asua, ja sinä vielä pyytelet anteeksi.
— Meillä on paikka, Anna huomautti. — Me vuokraamme asuntoa. Te vain sanoitte, että täällä voisimme säästää.
Helena loi häneen ärtyneen katseen.
— Ole sitten hiljaa. Ilman minua te säästätte vielä vuosikausia.
Maria näki ensimmäistä kertaa, kuinka Laurin kasvoille nousi tyytymätön ilme. Aiemmin hän ei ollut juuri koskaan väittänyt äidilleen vastaan.
— Älä puhu Annalle noin.
— Minä yritän teidän eteenne!
— Meitä ei kutsuttu tänne. Sinä vakuutit, että kaikki oli jo sovittu.
— Mika vahvisti asian.
Kaikki katsoivat jälleen Mikaa.
Mika suoristi selkäänsä.
— En minä mitään lopullisesti vahvistanut.
Lauri naurahti kuivasti.
— Sinä sanoit: ”Tulkaa lauantaina. Maria murisee hetken ja rauhoittuu sitten.”
Maria käänsi päätään hitaasti miehensä puoleen. Hänen kasvonsa pysyivät liikkumattomina, mutta sormet puristuivat tiukemmin puhelimen ympärille.
— Niinkö sinä siis kuvittelit meidän keskustelumme menevän?
— Sanoin sen huonosti.
— Sinä tiesit jo etukäteen, etten suostuisi. Siksi päätit tuoda asian eteeni valmiina tosiasiana.
— Halusin auttaa veljeäni.
— Toisten omistamalla asunnolla.
Mika avasi suunsa, mutta sopivaa selitystä ei löytynyt.
Helena nousi tuoliltaan.
— Riittää jo tuo sanoihin takertuminen. Näytä mieluummin Annalle, minne tavarat voi viedä. Vanhempasi tulevat, puhumme heidän kanssaan, ja asia järjestyy.
— Matkalaukut jäävät eteiseen, Maria sanoi.
— Ne ovat tiellä.
— Vain hetken.
Anoppi käveli hänen ohitseen kohti vapaata huonetta. Maria seurasi perässä.
Huone oli käytävän päässä. Siellä oli kirjoituspöytä, kirjahylly, sohva ja kapea lipasto. Maria teki siellä töitä muutamana päivänä viikossa, säilytti papereitaan ja hoiti kodin asioita.
Helena avasi oven ja vilkaisi ympärilleen niin kuin olisi jo ryhtynyt mittaamaan tilaa mielessään.
— Pöytä siirretään makuuhuoneeseen. Lipaston voi nostaa käytävään. Lauri ja Anna saavat vaatteensa tuohon kaappiin, ja teidän kirjanne täytyy pakata laatikoihin.
— Täällä ei kosketa mihinkään.
— Miten heidän muka pitäisi elää sinun papereidesi keskellä?
— He eivät elä täällä.
— Toistatko sinä tahallasi samaa lausetta?
Maria asettui oviaukkoon.
— Toistan, koska te esitätte sitkeästi, ettette ymmärrä.
Helena astui lähemmäs.
— Mika on sinun miehesi. Kai hänelläkin pitää olla sananvaltaa.
— Hänellä on sananvaltaa meidän yhteisissä asioissamme. Hänellä ei ole oikeutta jakaa huoneita minun vanhempieni asunnosta.
— Sinulla on vaikea luonne.
— Mutta hyvä muisti. Muistan varsin hyvin, kenelle tämä asunto kuuluu.
Ovikello soi.
Maria meni avaamaan.
Oven takana seisoivat hänen vanhempansa. Liisalla oli kädessään pieni laukku, ja Tapio otti aurinkolaseja pois kasvoiltaan. He eivät näyttäneet hätääntyneiltä, mutta he olivat tulleet niin nopeasti, ettei isä ollut ehtinyt edes vaihtaa työpaitaansa.
— Tulkaa sisään, Maria sanoi.
Tapio huomasi eteisessä olevat matkalaukut ja nyökkäsi lyhyesti, aivan kuin olisi saanut vahvistuksen tyttärensä sanoille.
— Ovatko kaikki paikalla?
— Ovat.
— Siinä tapauksessa siirrytään olohuoneeseen.
Helena tuli käytävästä kasvot varman näköisinä.
— Hyvä, että pääsitte tulemaan. Tästä on tehty aivan tarpeettoman suuri numero.
Liisa katsoi matkalaukkuja.
— Kuinka monta ihmistä tänne on tarkoitus muuttaa?
— Vain Lauri ja Anna, Helena vastasi nopeasti. — Nuoria, rauhallisia, päivät töissä. Ette te heitä juuri edes huomaisi.
— Mehän emme asu täällä lainkaan, Tapio huomautti.
— Sitä suuremmalla syyllä. Huone seisoo tyhjänä.
— Se ei seiso tyhjänä, Maria sanoi. — Minä teen siellä töitä.
— Työpöydän voi sijoittaa muualle, Helena huitaisi kädellään. — Ei se ole asian ydin.
Kaikki siirtyivät olohuoneeseen. Lauri ja Anna istuutuivat vierekkäin sohvalle. Mika jäi oven lähelle seisomaan. Maria meni ikkunan viereen äitinsä lähelle.
Helena ehti ensimmäisenä avata keskustelun.