— Tämä huone tyhjennetään tänään. Lauri ja Anna saavat laittaa matkalaukkunsa sinne, ja sinun työpöytäsi voidaan toistaiseksi siirtää käytävään, Helena ilmoitti astuessaan asuntoon poikansa edellä.
Hänen perässään eteiseen tuli nuori mies, joka kantoi kahta painavaa matkalaukkua. Heti tämän jälkeen ovesta ilmestyi tyttö, olallaan matkakassi ja kädessään suuri muovipussi. Hän hymyili Marialle anteeksipyytävästi, aivan kuin olisi ymmärtänyt tilanteessa olevan jotakin erikoista, mutta katsoi parhaaksi odottaa selitystä.
Mika sulki ulko-oven ja kääntyi katsomaan vaimoaan.
— Älkää jääkö siihen kulkuväylälle. Tuodaan tavarat ensin sisään, hän sanoi.
Maria ei liikahtanutkaan.
Oli kuuma elokuinen aamu. Ikkunat olivat selällään, kadulta kantautui autojen ääniä ja pihalta lasten huutoja. Vain muutamaa minuuttia aiemmin Maria oli aikonut viimeistellä siivouksen ja lähteä ruokaostoksille. Nyt eteisen keskellä seisoi vieraiden ihmisten matkatavaroita, ja anoppi jakoi jo määräyksiä huoneesta, jota Maria käytti työntekoon.
— Selittääkö joku minulle, mitä täällä tapahtuu? hän kysyi.
Helena riisui sandaalinsa, asetti ne siististi seinän viereen ja käveli keittiöön.
— Ei tässä ole mitään ihmeellistä. Lauri ja Anna asuvat teillä jonkin aikaa. Nuoria täytyy auttaa.
Lauri laski laukut lattialle.
— Äiti sanoi, ettei teillä ole mitään sitä vastaan.
Maria käänsi katseensa mieheensä.
Mika levitti käsiään hieman.
— Minun oli tarkoitus kertoa sinulle illalla.
— Eilen illallako?
— Tänään.
— Siis sen jälkeen, kun he ovat jo tulleet tänne?
— Mitä väliä sillä on? Eivät he ole mitään kadulta napattuja yövieraita. Hän on minun veljeni.
Sillä välin Helena oli avannut yhden keittiökaapin ja ottanut esiin kuppeja. Hän tiesi hyvin, missä astiat olivat, vaikka Maria ei ollut koskaan antanut hänelle lupaa toimia asunnossa kuin omassaan.
— Istutaan ensin rauhassa alas ja jutellaan asiat läpi, anoppi sanoi. — Sitten katsotaan, mihin tavarat laitetaan.
Maria vilkaisi matkalaukkuja. Toinen niistä oli niin suuri, että Lauri oli vetänyt sitä neljällä pyörällä. Toisen kahvasta riippui matkatyyny. Nämä ihmiset eivät selvästikään olleet tulleet vain viikonlopuksi.
— Kuinka pitkäksi aikaa teidän on tarkoitus jäädä? hän kysyi langoltaan.
Lauri rykäisi ja vilkaisi äitiään.
— Kolmeksi kuukaudeksi. Ehkä neljäksi.
— Siihen saakka, että he saavat säästettyä käsirahaan, Helena täydensi. — Ja jos tarve vaatii, he voivat olla pidempäänkin. Asunto on tilava, vapaa huonekin löytyy. Eivät he kenenkään tiellä ole.
Anna laski laukkunsa olaltaan.
— Me voimme osallistua kuluihin.
— Kuluista ei ole nyt kyse, Maria vastasi. — Minä kuulen ensimmäistä kertaa, että teidän on tarkoitus muuttaa tänne asumaan.
Tyttö kurtisti kulmiaan ja katsoi Lauria.
— Sinähän sanoit, että kaikki on sovittu.
— Luulin, että Mika oli puhunut Marian kanssa, Lauri mutisi.
— Älkää nyt hermostuko, Helena puuttui keskusteluun. — Maria vain pitää siitä, että hänelle kerrotaan asioista etukäteen. Hän tottuu ajatukseen, ja kaikki järjestyy.
Sanat lausuttiin niin varmasti, aivan kuin päätös olisi jo tehty ja asunnon emännälle jäisi vain tehtäväksi hyväksyä se.
Vaikka Helena ei ollut tämän asunnon omistaja.
Eikä ollut Mikaakaan.
Asunto kuului Marian vanhemmille.
Tapio ja Liisa olivat ostaneet sen vuosia aiemmin, silloin kun Maria oli vielä koululainen. Perhe oli asunut siellä kolmistaan. Myöhemmin tytär valmistui opinnoistaan, sai työn elintarvikealan pienestä tuotantolaitoksesta teknologina ja jäi edelleen vanhempiensa luo.
Kolme vuotta myöhemmin Tapio sai tarjouksen ryhtyä johtamaan työpajaa naapurikaupungissa. Matka kesti vain noin puoli tuntia, mutta päivittäinen kulkeminen ei houkutellut häntä. Niinpä vanhemmat ostivat sieltä pienen talon ja muuttivat pois.
Asuntoa he eivät kuitenkaan myyneet.
— Asu täällä niin kauan kuin tarvitset, isä oli sanonut silloin. — Maksat tavalliset kulut, pidät paikat kunnossa, ja myöhemmin katsotaan, miten toimitaan.
Omistusoikeus jäi vanhemmille puoliksi. Maria oli kirjoilla asunnossa ja käytti sitä heidän luvallaan. Hän ei ollut koskaan väittänyt asuntoa juridisesti omakseen, eikä hän ollut salannut asiaa Mikalta.
He olivat tavanneet viisi vuotta aiemmin yhteisen tuttavan syntymäpäivillä. Mika työskenteli kylmälaitteiden korjaajana, ja Maria oli heti saanut hänestä rauhallisen ja järkevän vaikutelman.
Muutaman kuukauden kuluttua Mika alkoi jäädä hänen luokseen yhä useammin yöksi. Sitten he puhuivat yhteen muuttamisesta, ja Mika toi tavaransa Marian luo.
Maria teki asian selväksi heti alkuun.
— Asunto on vanhempieni. He antavat meidän asua täällä, mutta meillä ei ole oikeutta päättää siitä kuin omistajat.
— Tietysti, Mika oli vastannut. — En minä ole vaatimassa itselleni toisten omaisuutta.
Vuoden kuluttua he menivät naimisiin. Marian vanhemmilla ei ollut mitään vävyn asumista vastaan. Tapio antoi hänelle henkilökohtaisesti vara-avaimet ja pyysi vain yhtä asiaa:
— Jos aiotte tehdä täällä jotakin isompaa muutosta tai majoittaa jonkun muun tänne, soittakaa ensin meille.
Mika oli silloin nyökännyt.
— Ilman muuta.
Ensimmäiset vuodet aviopari eli rauhallisesti. Mika ei yrittänyt esiintyä omistajana, ei riidellyt vaimonsa vanhempien kanssa eikä lupaillut asuntoa omille sukulaisilleen.
Vaikeudet alkoivat Helenan vierailuista.
Aluksi anoppi kävi kerran kuussa. Hän ilmoitti tulostaan etukäteen, toi jotakin kahvipöytään eikä viipynyt kovin pitkään. Maria otti hänet vastaan ystävällisesti. He eivät olleet erityisen läheisiä, mutta vakaviin riitoihinkaan ei ollut aihetta.
Vähitellen Helena alkoi ilmestyä paikalle yhä tiheämmin.
Ensin hän soitti vasta bussista.
— Olen kohta perillä. Tule avaamaan.
Sitten hän lakkasi soittamasta kokonaan. Hän nousi kerrokseen, painoi ovikelloa ja hämmästyi vilpittömästi, jos Maria ei ollutkaan kotona.
— Missä sinä oikein kuljet vapaapäivänä?
— Omilla asioillani.
— Tuollaisesta pitää ilmoittaa. Minähän olisin voinut tulla turhaan.
Maria muistutti joka kerta, ettei vierailusta ollut sovittu. Helena vain huitaisi kädellään ja käveli sisään huoneisiin.
Ajan myötä hän alkoi käyttäytyä kuin asunto olisi ollut, jos ei aivan hänen omaisuuttaan, niin ainakin hänen hallinnassaan.
Eräänä päivänä Maria palasi kaupasta ja huomasi, että keittiövälineet oli järjestelty kokonaan toisiin laatikoihin. Helena oli päättänyt, että usein käytetyt tavarat kuuluivat lähemmäs liettä ja loput voitiin siirtää kauemmas.
— Minä saan käyttää koko päivän siihen, että etsin tavaroita, jotka ennen olivat omilla tutuilla paikoillaan, Maria sanoi.
— Mutta sitten huomaat, kuinka paljon kätevämpää näin on.
Maria siirsi kaiken takaisin entisille paikoilleen.
Seuraavalla käynnillään anoppi toi mukanaan laatikollisen omia astioitaan. Siellä oli lautasia, joiden kuviot olivat kuluneet, muutama kuppi, suuri tarjoiluvati ja vanha metallinen tarjotin.
— Miksi nämä ovat täällä? Maria kysyi.
— Teillä on liian vähän astioita vieraita varten.
— Meillä on tarpeeksi.
— Entä jos tänne tulee kymmenen ihmistä?
— Me emme kutsu tänne kymmentä ihmistä.
Helena ladoi tuomansa tavarat kaapin tyhjään osaan.
Illalla Maria pyysi Mikaa viemään laatikon takaisin.
— Antaa sen olla, Mika vastasi. — Ei se ketään häiritse.
— Äitisi täyttää vanhempieni asuntoa omilla tavaroillaan.
— Muutama lautanen ei vielä ole mikään asunnon valtaus.
— Tänään lautasia. Huomenna hän tuo tänne puolet varastostaan.
Mika hymähti, mutta vei laatikon silti pois. Viikon kuluttua Helena toi uuden. Tällä kertaa sen sisällä oli keittiöpyyhkeitä, säilytysrasioita ja suuri maljakko.
Maria ei edes alkanut purkaa tavaroita.
— Olkaa hyvä ja viekää nämä takaisin.
— Ethän sinä ole edes katsonut niitä.
— En tarvitse mitään.
— Lahjoista kieltäytyminen on epäkohteliasta.
— Se ei ole lahja, jos esine valitaan kysymättä ihmiseltä mitään ja sen jälkeen vaaditaan, että sitä säilytetään hänen kodissaan.
Helena katsoi poikaansa.
— Mika, sano nyt hänelle jotakin.
— Maria, äiti yritti vain olla avuksi.
— Siinä tapauksessa vie kaikki omalle työpaikallesi.
Keskustelu päättyi siihen. Mika vei laatikon jälleen äidilleen, mutta syytti vaimoaan liiallisesta jyrkkyydestä.
Hänen mielestään jokainen tällainen tapaus oli vain pikkuasia.
Kun Helena availi kaappeja, Mika selitti hänen vain etsivän oikeaa kuppia.
Kun hän arvosteli huoneiden järjestystä, Mika sanoi, että äiti oli vain tottunut toisenlaiseen järjestykseen.