Mika jatkoi vielä, ettei ollut oikein mennä illalliselle, jossa sisarten puolisot olivat tervetulleita, mutta hänen oma vaimonsa jätettiin ulkopuolelle. Sen jälkeen hän lisäsi, että vanha tapa ravintolalaskujen kanssa oli tullut tiensä päähän. Jatkossa jokainen saisi jo etukäteen varautua maksamaan omat menonsa.
Helena yritti rauhoittaa tilannetta ja kirjoitti sovittelevasti:
— Lopettakaa jo riitely. Raha-asioissa on tosiaan helpointa, että jokainen maksaa omansa. Silloin kenenkään ei tarvitse jälkikäteen puhua mitään eikä laskea, kuka jäi kenellekin velkaa.
Maria vastasi lyhyesti ymmärtäneensä asian.
Anna ei sinä päivänä enää kirjoittanut mitään.
Sen jälkeen meidän välillämme oli pitkään hyvin viileää. Melkein kahteen kuukauteen emme Annan kanssa puhuneet kuin silloin, kun oli aivan pakko. Kukaan ei järjestänyt suurta välienselvittelyä eikä paiskonut ovia, mutta keskustelut vain hiipuivat. Viestejä tuli vähemmän, puhelut jäivät lyhyiksi, ja tapaamisissa ilmassa oli sellainen varovainen hiljaisuus, jota kaikki teeskentelivät olevansa huomaamatta.
Sitten koitti Helenan syntymäpäivä.
Tällä kertaa hän soitti minulle itse. Ei viestillä, ei kenenkään kautta, vaan aivan suoraan. Hän kutsui minut ravintolaan ja sanoi, että olisi mukavaa, jos tulisimme kaikki yhdessä.
Menimme Mikan kanssa paikalle.
Pöydän ääressä istui taas sama seitsemän hengen seurue. Aluksi tunnelma oli vähän jäykkä. Anna piti katseensa enemmän lasissa ja lautasessa kuin minussa, eikä hän selvästi halunnut aloittaa mitään henkilökohtaista keskustelua. Vähitellen ilta kuitenkin pehmeni. Puhuttiin tavallisista asioista, Helenan lahjoista, töistä, säästä ja siitä, miten nopeasti aika tuntui kuluvan.
Vanhaa ravintolalaskuriitaa ei kukaan ottanut esiin.
Kun tuli maksamisen aika, Mika ei odottanut, että joku muu alkaisi jälleen järjestellä asiaa. Hän viittasi tarjoilijan luokseen ja sanoi rauhallisesti:
— Jakaisitteko laskun, kiitos. Minulle, vaimolleni ja äidille yksi lasku. Annalle ja hänen miehelleen toinen. Marialle ja hänen miehelleen kolmas.
Tarjoilija varmisti vielä muutamien yhteisten annosten kohdalta, mille laskulle ne merkittäisiin. Mika vastasi selkeästi, kenelle mikäkin kuului, ja hetken kuluttua pöytään tuotiin erilliset laskut.
Kukaan ei protestoinut. Kukaan ei alkanut laskea, kuka oli syönyt enemmän salaattia tai ottanut yhden palan leipää toisen lautaselta. Kukaan ei myöskään puhunut siitä, kuka siirtäisi kenellekin rahaa myöhemmin.
Kaikki maksoivat oman osuutensa.
Ja siitä lähtien perheen yhteiset ravintolaillat on hoidettu juuri niin.