Helena oli jo etukäteen pyytänyt, että minä ja Mika hoitaisimme laskun pöydässä, ja sisarukset lupasivat siirtää omat osuutensa myöhemmin. Toinen heistä maksoi, toinen unohti, enkä minä alkanut muistutella.
Vähitellen siitä tuli tapa. Näimme toisiamme parin, kolmen kuukauden välein, ja lähes joka kerta tarjoilija toi alustavan laskun suoraan minulle. Joskus joku siirsi rahaa jälkikäteen, joskus Mika antoi minulle osan omistaan, mutta yhä useammin lopputulos oli sama: suurin osa summasta jäi minun maksettavakseni.
Ansaitsin hieman enemmän kuin mieheni, eivätkä ravintolakulut kaataneet meidän talouttamme, joten pitkään en pitänyt asiaa kovin merkittävänä. Mika puolestaan huolehti monista muista perheen menoista. Ajattelin, että minä vain tarjosin ruokaa läheisille ihmisille, joiden kanssa istuin itse samassa pöydässä.
Anna heitti kerran jopa vitsin:
— Johannan kanssa on kätevää käydä ravintolassa, hän kaivaa kortin esiin nopeammin kuin kukaan muu.
Silloin minäkin nauroin.
Nyt tuo lause ei enää tuntunut lainkaan yhtä hauskalta.
Mika lähti vähän puoli seitsemän jälkeen. Tein itselleni illallista, laitoin sarjan pyörimään enkä ajatellut koko ravintolaa enää hetkeen, kunnes puhelimeeni ilmestyi kuva laskusta. Summa oli 318,40 euroa.
En aikonut siirtää rahaa.
Tuijotin Mikan viestiä muutaman sekunnin ajan, koska oletin ensin hänen lähettäneen kuvan vanhasta tottumuksesta ja tajuavan kohta itsekin, miten oudolta se näytti.
Mutta heti perään hän kirjoitti:
“Johanna, voisitko siirtää tämän minulle? Selvitetään sitten myöhemmin.”
Vastasin:
“Mika, te päätitte tänään mennä syömään ilman minua. Siinä tapauksessa te voitte myös maksaa ilman minua. Miksi minun pitäisi kustantaa tapaaminen, johon minua ei edes kutsuttu?”
Hän soitti melkein saman tien.
— Oletko sinä nyt tosissasi? hän kysyi. — Ymmärrän, että loukkaannuit, mutta me istumme jo täällä ja lasku on tuotu.
— Mikä estää teitä maksamasta sitä?
— En ollut varautunut koko summaan. Ajattelin, että sinä siirrät rahat niin kuin yleensäkin, ja katsotaan kotona myöhemmin.
Juuri tuo “niin kuin yleensäkin” osui pahimmin.
— Yleensä minä olen sentään istunut siinä samassa pöydässä. Tänään minusta tehtiin ulkopuolinen, mutta jostain syystä pankkikorttini jäi edelleen perheenjäseneksi.
Mika huokaisi raskaasti ja sanoi, ettei halunnut riidellä kaikkien kuullen. Minä vastasin, ettei riidellä tarvinnutkaan: pöydässä oli kuusi aikuista ihmistä, ja jokaisella heistä oli mahdollisuus maksaa oma tilauksensa.
Lopetimme puhelun ilman huutamista.
Muutaman minuutin kuluttua Anna laittoi viestin.
“Johanna, miksi sinä teet tästä numeron juuri nyt? Me halusimme vain istua yhden illan rauhassa. Kukaan ei tarkoittanut loukata sinua. Mika luotti siihen, että siirrät hänelle rahat, niin kuin aina ennenkin.”
Vastasin, ettei minulla ollut enää mitään huomauttamista siitä, että he halusivat tavata ilman minua.