Kymmeneltä illalla Mika lähetti minulle ravintolasta kuvan alustavasta laskusta. Alareunassa näkyi summa, noin 320 euroa, ja heti perään tuli viesti: ”Voitko siirtää tämän minulle? Minulla ei ole kortilla nyt noin paljon.”
Erikoisinta koko asiassa oli se, etten minä ollut istunut siinä ravintolassa lainkaan.
Pöydässä olivat olleet Mika, hänen äitinsä Helena sekä Mikan kaksi sisarta, Anna ja Maria, puolisoineen. Minua ei ollut kutsuttu mukaan, vaikka olin saanut jo aamulla tietää, että illalla järjestettäisiin perheillallinen.
Kutsusta kysyin lopulta itse. Mika oli lähdössä töihin ja tiedusteli ohimennen, tarvitsisinko illalla autoa. Vastasin, että pärjäisin kyllä muutenkin, ja kysyin sitten, mihin hän oli menossa.
— Äiti on jo pitkään halunnut saada kaikki saman pöydän ääreen. Tänään seitsemältä mennään ravintolaan, Mika sanoi ja käänsi jostain syystä katseensa pois.
Aluksi ajattelin, että kutsu koski luonnollisesti myös minua. Pyysin siis osoitetta ja totesin, että ehtisin työpäivän jälkeen juuri sopivasti paikalle.
Silloin Mika alkoi selittää:
— Johanna, älä nyt loukkaannu. Anna ja Maria toivoivat, että oltaisiin tällä kertaa ihan perheen kesken. Äiti, minä ja tytöt… muisteltaisiin vanhoja ja juteltaisiin rauhassa.
Olisin voinut vielä ymmärtää asian, jos kyse olisi ollut vain äidistä ja hänen kolmesta aikuisesta lapsestaan. Joskus sukulaisilla on tarve palata hetkeksi siihen vanhaan kokoonpanoon, jossa kaikki alkoi.
Siksi kysyin suoraan:
— Eivätkö Annan ja Marian miehetkään tule?
Mika oli hetken hiljaa ja vastasi sitten:
— Tulevat he.
Sen jälkeen puhe ”ihan omasta porukasta” kuulosti aivan toiselta.
Olimme olleet naimisissa kahdeksan vuotta. Hänen sisartensa miehet olivat olleet mukana elämässäni suunnilleen yhtä kauan kuin minä heidän elämässään. Olimme viettäneet syntymäpäiviä yhdessä, käyneet Helenan mökillä ja tavanneet pyhinä sekä muissa perhejuhlissa. Siksi jako läheisiin ja ulkopuolisiin ilmestyi eteeni täysin yllättäen.
— Eli kaikista puolisoista vain minä olen liikaa? kysyin.
— Ei kukaan pidä sinua ylimääräisenä. Anna vain ehdotti tällaista kokoonpanoa, enkä minä halunnut alkaa riidellä siitä.
En yrittänyt pidätellä häntä. Jos ihminen on jo päättänyt lähteä, oven eteen asettumisessa ja kotiin jäämisen vaatimisessa ei ole mitään järkeä.
Mutta oli vielä yksi asia, jota Mika ei silloin jostain syystä muistanut.
Viimeiset kolme vuotta laskut olivat jääneet enimmäkseen minun maksettavikseni.
Kaikki alkoi ilman minkäänlaista sopimusta. Kolme vuotta aiemmin, Helenan syntymäpäivän jälkeen, istuimme isolla porukalla ravintolassa. Kun tarjoilija toi alustavan laskun, Mikan pääkortilla ei ollut tarpeeksi katetta, joten sanoin maksavani omaltani.
Seuraavana päivänä Anna siirsi oman osuutensa. Maria maksoi myös, tosin vasta muutaman päivän kuluttua. Siinä vaiheessa kaikki vaikutti vielä täysin tavalliselta.
Myöhemmin sovittiin uudesta tapaamisesta, ja juuri silloin sama kuvio alkoi vähitellen toistua.