Anna tunsi rintakehässään oudon, jäätävän puristuksen.
— Pekka siis päätti, että teidän äitinne muuttaa minun talooni?
— Meidän taloomme, Maria korjasi heti.
Anna käänsi katseensa häneen, eikä väistänyt.
— Ei. Minun talooni.
Maria päästi lyhyen, epäuskoisen naurahduksen.
— Sinähän olet naimisissa veljeni kanssa.
— Se ei muuta millään tavalla sitä, kuka tämän talon on ostanut.
Juuri sen seikan Pekan perhe tuntui viime aikoina unohtaneen kokonaan.
Anna oli hankkinut talon kolme vuotta ennen kuin oli edes tavannut Pekkaa. Se ei ollut ollut kenenkään lahja. Ei perintö. Ei onnekas sattuma.
Hän oli ollut kaksikymmentäkaksivuotias aloittaessaan työnsä logistiikkayrityksessä, ja siitä lähtien hän oli laittanut sivuun jokaisen euron, jonka vain pystyi säästämään. Hän oli asunut pienessä asunnossa, ajanut samalla vanhalla autolla kymmenen vuotta ja jättänyt kalliit lomamatkat väliin kerta toisensa jälkeen.
Kaksikymmentäseitsemänvuotiaana hänellä oli vihdoin kasassa käsiraha.
Sen jälkeen hän oli maksanut asuntolainansakin pois etuajassa.
Lainhuutotodistuksessa oli vain hänen nimensä.
Kun Anna oli mennyt Pekan kanssa naimisiin, hän ei silti ollut koskaan antanut miehelleen tunnetta, ettei talo olisi myös tämän koti.
Ehkä juuri siinä hän oli tehnyt virheensä.
Vähitellen Pekan perhe oli alkanut käyttäytyä niin kuin talo kuuluisi heillekin.
Ensin anoppi oli saanut avaimen ”hätätilanteita varten”.
Sitten Maria oli ruvennut järjestämään heillä illallisia, aivan kuin se olisi ollut maailman luonnollisin asia.
Myöhemmin Laura alkoi kutsua ystäviään kylään kysymättä etukäteen lupaa keneltäkään.
Ja nyt he olivat päättäneet majoittaa sinne vielä äitinsäkin.
Anna käveli keittiöön.
Pekka seisoi kahvinkeittimen luona ja valmisteli kahvia.
— Sinun äitisi muuttaa tänne?
Pekka jähmettyi paikoilleen.
Vastausta ei tullut heti.
Se riitti Annalle.
— Sinä tiesit tästä?
— Anna, kuuntele nyt…
— Tiesitkö sinä tästä?
— Tiesin.
Anna nyökkäsi hitaasti, kuin olisi tarvinnut hetken sisäistääkseen sanan.
— Ja milloin ajattelit kertoa minulle?
— Tänään.
— Sen jälkeen, kun hänen huonekalunsa on jo kannettu sisälle minun kotiini.
Pekka laski kupin keittiötasolle.
— Älä tee tästä mitään numeroa.
Nuo kaksi sanaa saivat Annan sisällä viimeisenkin pidäkkeen napsahtamaan poikki.
Hän otti puhelimensa esiin.
— Mitä sinä teet? Pekka kysyi.
— Soitan muuttomiehille.
— Miksi ihmeessä?
— Jotta he kantavat kaiken takaisin pakettiautoon.
Pekan silmät suurenivat.
— Et sinä voi tehdä noin!
— Katso vaikka.
Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin riita räjähti käsiin.
Ensimmäisenä sisään tuli Pekan äiti.
Heti hänen perässään Maria.
Sitten Laura.
Ei aikaakaan, kun koko keittiö kaikui kovista äänistä, päällekkäisistä syytöksistä ja loukkaantuneista huudahduksista.
— Minä olen hänen äitinsä! Helena huusi. — Et sinä voi kieltää omaa poikaani tarjoamasta minulle kattoa pään päälle!
Anna vastasi rauhallisesti, vaikka hänen sormensa puristuivat tiukasti puhelimen ympärille.
— Teidän poikanne saa aivan vapaasti tarjota teille katon pään päälle. Mutta hän ei voi tarjota minun kattoani.
— Miten itsekästä!
— Ehkä niin.
— Tämä talo kuuluu Pekalle ihan yhtä paljon!
Anna käänsi katseensa mieheensä.
— Pekka, haluatko sinä kertoa heille, kenen nimi papereissa lukee?
Pekka laski katseensa lattiaan.
Maria puuttui asiaan välittömästi.
— Sillä ei ole mitään merkitystä! Me olemme perhettä!
Anna kääntyi nyt häneen päin.
— Hyvä on. Puhutaan sitten perheestä. Sinä sanoit jääväsi tänne kolmeksi viikoksi. Nyt siitä on yhdeksän kuukautta.
Maria kalpeni.
— Minulla ei ole paikkaa, minne mennä.
— Sinä löysit asunnon kaksi kuukautta sitten.
Pekka nosti päänsä äkisti.
— Mitä?
Maria jäi paikoilleen kuin olisi muuttunut kiveksi.
Anna avasi keittiön laatikon ja veti sieltä esiin mapin.
— Löysin tämän, kun etsin erästä laskua.