— Minä ostin tämän talon yksin, omilla rahoillani, ja me asumme täällä. Emme sinun äitisi kanssa, emme sisaresi kanssa emmekä sinun siskontyttösi kanssa, Anna sanoi ja veti oven kiinni.
Pamahdus kaikui pitkin eteiskäytävää niin kovana, että seinät tuntuivat vastaavan siihen. Muutamaan sekuntiin kukaan ei puhunut mitään.
Sitten oven toiselta puolelta kuului anopin närkästynyt ääni:
— Pekka! Aiotko sinä todella antaa vaimosi heittää minut ulos?!
Anna seisoi paikoillaan liikkumatta. Hänen kätensä lepäsi yhä lukon päällä.
Hän oli kolmekymmentäneljävuotias, ja hän oli ollut Pekan kanssa naimisissa seitsemän vuotta.
Noiden vuosien aikana hän oli rakkauden vuoksi niellyt paljon. Hän oli kuunnellut huomautuksia, jotka oli puettu ystävällisten neuvojen muotoon. Hän oli kestänyt yllätysvierailuja, arvostelua vaatteistaan, työstään ja ruoastaan. Jopa siitä, miten hän kasvatti poikaansa, oli huomautettu.
Mutta tällä kertaa raja oli tullut vastaan.
Pekka seisoi hänen takanaan kalpeana.
— Anna… avaa ovi.
Anna kääntyi hitaasti häneen päin.
— En.
— Hän on minun äitini.
— Tiedän sen oikein hyvin.
— Ja sinäkö oikeasti jätät hänet laukkuineen tuonne ulkopuolelle?
Anna laski katseensa. Ulko-oven vieressä oli yhä kaksi valtavaa kassia, joita anoppi ei ollut ehtinyt kantaa pois ennen kuin Anna oli sulkenut oven.
Hänen huulilleen nousi karvas hymy.
— Nuo eivät ole mitään matkalaukkuja, Pekka. Ne ovat muuttotavaraa. Hän oli tulossa asumaan minun kotiini kysymättä minulta sanaakaan.
Pekka pyyhkäisi kädellään kasvojaan.
— Se olisi ollut vain väliaikaista.
— Juuri noin sinä sanoit sisaresikin kohdalla.
Huoneeseen laskeutui äkkiä hiljaisuus.
Yksi ainoa lause muutti kaiken.
Sillä Maria, Pekan sisar, oli jo asunut heidän luonaan yhdeksän kuukautta.
Eikä hän ollut tullut yksin.
Myös hänen teini-ikäinen tyttärensä Laura asui samassa talossa.
Kun Maria oli eronnut miehestään, Pekka oli pyytänyt Annaa ottamaan heidät luokseen “pariksi tai kolmeksi viikoksi”.
Anna oli suostunut. Aluksi hän oli todella yrittänyt olla ymmärtäväinen.
Hän oli järjestänyt Marialle huoneen, muuttanut työhuoneensa järjestystä, jotta Lauralla olisi rauhallinen paikka lukea kokeisiin, ja jopa maksanut osan heidän menoistaan, koska Maria oli kertonut taloudellisen tilanteensa olevan vaikea.
Kahdesta viikosta tuli kuukausi.
Sitten kolme kuukautta.
Sen jälkeen taloon ilmestyivät muuttolaatikot.
Huonekaluja siirreltiin paikasta toiseen. Maria alkoi kutsua ystävättäriään kylään kuin olisi ollut omassa kodissaan.
Laura valtasi olohuoneen tuntikausiksi kerrallaan.
Ja aina kun Anna kysyi, milloin he aikoivat etsiä oman paikan, Pekka vastasi samalla tavalla:
— Anna heille vielä vähän aikaa.
Mutta sinä lauantaiaamuna Anna tajusi, että tilanne oli paljon pahempi kuin hän oli kuvitellutkaan.
Hän oli juuri palannut ruokakaupasta, kun huomasi talon edessä pakettiauton.
Kaksi miestä kantoi tavaroita ulos autosta.
Nojatuolin.
Lipaston.
Useita laatikoita.
Ja valtavan television.
— Mitä täällä tapahtuu? Anna kysyi.
Maria ilmestyi ulko-ovelle.
— Äiti muuttaa meille.
Ensimmäiseksi Anna luuli kuulleensa vitsin.
— Anteeksi mitä?
— Hänen vuokransa nousi todella paljon, Maria selitti. — Ei siinä ole mitään järkeä, että hän maksaa niin isoa summaa yksin, kun täällä on tilaa vaikka kuinka.
Anna laski kauppakassit hitaasti lattialle.
— Kuka tämän päätti?
Maria kurtisti otsaansa kuin kysymys olisi ollut outo.
— Pekka ja äiti puhuivat siitä eilen.