— Vuokrasopimus, Anna sanoi ja laski mapin pöydälle. — Kaksio. Allekirjoitettu kahdeksan viikkoa sitten.
Pekka tuijotti siskoaan kuin ei olisi ymmärtänyt kuulemaansa.
— Sinulla on asunto?
Maria avasi suunsa, mutta ääntä ei heti tullut.
— Minä…
— Miksi sinä sitten asut yhä täällä? Pekan ääni oli matala, mutta siinä oli jotakin, mitä Anna ei ollut kuullut pitkään aikaan.
Maria alkoi sopertaa selityksiä. Sanat takertuivat toisiinsa, katse harhaili pöydän pinnassa, eikä yksikään lause päässyt loppuun saakka.
Lopulta totuus tuli esiin.
Kyllä, Maria oli vuokrannut asunnon.
Mutta ei itselleen.
Hän oli antanut sen eteenpäin toiselle vuokralaiselle kalliimmalla hinnalla.
Samaan aikaan hän ja Laura olivat jatkaneet asumistaan Annan kodissa maksamatta mitään.
Pekan kasvot kiristyivät hetkessä.
— Sinä siis teet rahaa sillä asunnolla, ja samaan aikaan Anna maksaa täällä teidän sähkönne, vedenne ja ruokanne?
— Minun on pakko säästää! Maria parahti.
— Niin meidän kaikkien on, Anna vastasi terävästi.
Helena löi kämmenensä pöytään niin, että kupit kalahtivat.
— Älä puhu tyttärelleni tuolla tavalla!
Anna käänsi katseensa häneen.
Ja ensimmäistä kertaa hän ei tuntenut pelkoa. Ei myöskään syyllisyyttä.
— Pakatkaa tavaranne.
Helena räpäytti silmiään.
— Mitä sinä sanoit?
— Maria ja Laura lähtevät tänään.
— Et sinä voi noin vain heittää heitä ulos!
— Voin.
— Pekka! Helena huudahti.
Kaikki katsoivat häneen.
Seitsemän vuoden ajan Anna oli nähnyt, miten hänen miehensä väisti jokaisen riidan äitinsä kanssa. Pekka oli aina antanut periksi. Hän oli aina pyytänyt Annaa kestämään vielä vähän.
Ja joka kerta sanat olivat olleet samat:
“Anna olla. Tiedäthän sinä, millainen hän on.”
Mutta nyt Pekka ei katsonut äitiään. Hän katsoi Mariaa.
— Pitääkö tuo asuntotarina paikkansa?
Maria veti käsivartensa tiukasti ristiin rinnalleen.
— Minun ei tarvitse selittää sinulle tekemisiäni.
Pekka hengitti syvään, hitaasti, kuin olisi kerännyt itseään kasaan.
— Sitten pakkaat tavarasi.
Helena jäi tuijottamaan poikaansa järkyttyneenä.
— Mitä sinä juuri sanoit?
— Sanoin, että hänen on lähdettävä.
— Vaimosi on saanut sinut täysin pauloihinsa!
— Ei, äiti. Vaimoni on kuukausien ajan maksanut siitä, että siskoni saa asua täällä ilmaiseksi samalla, kun hän ansaitsee salaa rahaa muualla.
Maria purskahti itkuun.
Laura huusi, että he kaikki olivat hirveitä ihmisiä.
Helena vannoi, ettei enää koskaan puhuisi pojalleen sanaakaan.
Anna ei kuitenkaan enää ryhtynyt väittelemään.
Hän kääntyi ja meni yläkertaan.
Tunnin kuluttua eteisessä seisoi matkalaukkuja.
Maria tilasi taksin.
Laura kulki hänen perässään ovesta ulos kasvoillaan loukattu, vihainen ilme.
Juuri silloin Helena yritti uudelleen astua sisään pahvilaatikko sylissään.
Anna asettui oven eteen.
— Ja te ette myöskään muuta tänne.
Helena kohotti leukansa.
— Aiotko sinä ajaa minutkin pois?
— En. Jotta voisin ajaa teidät pois, minun olisi ensin pitänyt päästää teidät sisälle.
— Pekka, sano nyt jotakin!
Pekka seisoi Annan takana. Hetken hän oli hiljaa.
— Äiti, Anna on oikeassa.
Helena katsoi poikaansa kuin näkisi tämän ensimmäistä kertaa elämässään.
— Valitset siis hänet oman perheesi sijasta?
Pekka ei vastannut heti. Hiljaisuus venyi muutaman sekunnin pituiseksi.
— Hän on minun perheeni.
Anna kääntyi hämmästyneenä katsomaan häntä.
Helena laski laatikon lattialle vihaisella kolahduksella.
— Tätä sinä vielä kadut.
Anna tarttui ovenkahvaan ja avasi oven leveämmälle.
— Ehkä. Mutta vielä enemmän katuisin sitä, jos antaisin teidän edelleen päättää minun elämästäni.
Sitten hän sanoi viimein ääneen ne sanat, joita oli kantanut sisällään kuukausia:
— Minä ostin tämän talon yksin. Me asumme täällä. Ilman äitiäsi, ilman siskoasi ja ilman siskontyttöäsi.
Hän sulki oven.
Tällä kertaa Pekka ei yrittänyt estää häntä.
Ulkopuolelta kuului vielä jonkin aikaa ääniä, katkonaista puhetta ja askelia pihatiellä.
Sitten kaikki hiljeni.
Anna jäi nojaamaan selkä ovea vasten.
Hän ei tuntenut voittaneensa mitään. Hän oli vain läpikotaisin uupunut.
Pekka seisoi yhä hänen takanaan, sanomatta sanaakaan.