Hän teki sen omalla ajallaan. Ilman palkkaa. Kukaan ei maksanut hänelle siitä senttiäkään. Hän vain…
Mika vaikeni kesken lauseen.
Kurkkua kuristi niin, ettei sana enää kulkenut.
Maria Korhonen tarttui hänen käteensä. Hänen äänensä oli matala, mutta rehtorin huoneessa jokainen tavu kuului selvästi.
— Matti, jos Annaa ei oteta takaisin, meidän luokkamme lähtee tästä koulusta.
Rehtorin kasvoilta katosi väri.
— Ymmärrättekö te… ymmärrättekö te lainkaan, mitä olette sanomassa?
— Ymmärrämme, Mika vastasi. — Me ymmärrämme nyt aika paljonkin. Anna opetti meidät ajattelemaan. Ja kun ajattelemme, päädymme tähän: jos koulu välittää vain numeroista eikä ihmisistä, me emme tarvitse sellaista koulua.
Matti jäi katsomaan heitä.
Kolmeakymmentä silmäparia.
Kolmeakymmentä kasvoa.
Ja Mika Virtasta, koulun levottominta poikaa, ikuiseksi häiriköksi ja luokan huonoimmaksi leimattua oppilasta, joka seisoi nyt hänen edessään ja puhui sanoja, joita kukaan ei ollut kuullut hänen suustaan kaikkina näinä vuosina.
Huoneeseen laskeutui niin syvä hiljaisuus, että alakerrasta asti erottui, kuinka siivoojan ämpäri kolahti lattiaan.
Rehtori oli pitkään sanomatta mitään.
Lopulta hän riisui silmälasinsa, laski ne pöydälle ja hieraisi silmiään väsyneesti.
— Istukaa, hän sanoi matalalla äänellä.
Kukaan ei liikahtanut.
— Sanoin, että istukaa.
He pysyivät paikoillaan.
— Hyvä on, hän huokaisi lopulta. — Seiskää sitten. Minä soitan sivistystoimeen. Mutta… — hän epäröi hetken. — En voi luvata, että mitään saadaan muutettua. Päätös on jo allekirjoitettu.
— Yrittäkää edes, Mika sanoi.
Matti katsoi häntä pitkään. Sitten hänen suupielensä nytkähti. Se ei ollut vihainen hymy, vaan väsynyt, melkein inhimillinen.
— Virtanen, tiedätkö sinä muuten, että sinulla itselläsi on tässä jaksossa kaksi hylättyä? Matematiikasta ja fysiikasta.
— Tiedän.
— Ja silti sinä tulit tänne?
— En minä tullut itseni takia. Minä tulin hänen takiaan.
Matti nyökkäsi hitaasti, ikään kuin vastauksena omille ajatuksilleen. Sitten hän otti puhelimen, etsi numeron ja painoi sen auki.
— Päivää, täällä Virtanen… Niin, tiedän kyllä, että päätös on jo tehty. Mutta kuunnelkaa nyt hetki. Minun työhuoneessani seisoo parhaillaan kokonainen luokka. Kolmekymmentä oppilasta. He sanovat, että jos me emme palauta opettajaa työhönsä, he lähtevät koulusta… En, en minä pilaile. He ovat tässä edessäni… Mitäkö pitäisi tehdä? Minun mielestäni päätös on peruttava.
Samaan aikaan Anna pakkasi tavaroitaan.
Hän oli jo päättänyt lähteä. Palata kuntakeskukseen. Etsiä paikkaa toisesta koulusta. Tai ehkä jättää koko ammatin taakseen. Kuinka kauan ihminen jaksaa hakata päätään seinään ja todistaa itsestäänselvyyksiä niille, jotka eivät halua nähdä?
Silloin oveen koputettiin.
Anna meni avaamaan.
Kynnyksellä seisoi Mika Virtanen. Hänen takanaan oli Maria Korhonen. Sitten Aleksi, Niko, Sanna, Laineen kaksoset, Naru ja vielä kymmenkunta muuta. Loput odottivat pihalla, vaihtoivat painoa jalalta toiselle pakkasen kiristämässä lumessa.
— Anna, Mika sanoi. — Tulkaa takaisin.
— Mika…
— Rehtori perui päätöksen. Me pyysimme.
— Miten te pyysitte?
— Menimme koko luokka hänen luokseen. Sanoimme, että joko te palaatte tai me lähdemme.
Anna katsoi heitä sanattomana.
Mikaa, jonka tukka sojotti joka suuntaan, takki repsotti auki ja posket punoittivat pakkasesta. Mariaa, joka seisoi hiljaa ja vakavana, silmät kosteina. Muita oppilaita, meluisia, kömpelöitä, erilaisia kaikki, mutta juuri sillä hetkellä tiiviisti rinnakkain kuin pieni joukkue.
— Te olette aivan hulluja, Anna kuiskasi.
— Tehän meitä opetitte, Mika vastasi. — Te sanoitte, ettei virheitä pidä pelätä. Ja sanoitte myös, että jos tietää olevansa oikeassa, pitää pysyä kannassaan. Niin me sitten pysyimme.
Anna peitti kasvonsa käsillään.
— Anna, Maria kysyi varovasti. — Itkettekö te?
— En, Anna sanoi. — En minä itke.
Mutta hän itki.
Kaksikymmentäkahdeksanvuotias aikuinen nainen seisoi vanhan kylätalon kynnyksellä ja itki katsellessaan omia oppilaitaan.
— No niin, hän sai viimein sanotuksi ja pyyhkäisi kasvonsa kuiviksi. — Huomenna kahdeksalta. Kukaan ei myöhästy.
— Selvä! Mika huusi. — Ei myöhästytä! Kuulivatko kaikki?
Silloin he alkoivat nauraa.
Ensin yksi, sitten toinen, ja hetken päästä kaikki yhtä aikaa. Myös Anna nauroi kyynelten läpi.
Lumi leijaili hiljaa heidän hartioilleen. Kylän talojen piipuista nousi savua suorina, ohuina pylväinä kohti pakkasta. Mika Virtanen seisoi portin luona ja ajatteli, että huomenna hän jäisi tuntien jälkeen kouluun. Matematiikan takia. Ja fysiikan myös.
Oli aika kiriä muut kiinni.
Koska hänkään ei ollut enää pelkkä numero.