— Mutta mistä ihmeen syystä? Nyyra parahti.
— Siitä, etten jakanut hylättyjä arvosanoja.
Nyyra leväytti kätensä ilmaan, aivan kuin sanat olisivat olleet liian järjettömät mahtuakseen hänen päähänsä. Sen jälkeen hän jäi pitkäksi aikaa seisomaan portaille lumisateeseen ja katsomaan Annan loittonevaa selkää.
Uutinen kiersi luokan läpi melkein ennen kuin kukaan ehti sitä ääneen sanoa.
Maanantaiaamuna oppilaat tulivat kouluun tavalliseen tapaan, mutta Anna ei ollutkaan luokassa. Hänen paikallaan opettajanpöydän takana istui apulaisrehtori, joka ilmoitti kuivalla äänellä, että tästä lähtien kirjallisuutta opettaisi heille joku toinen.
— Missä Anna on? kysyi Maria Korhonen, hiljainen lettipäinen tyttö, jonka Anna oli kerran auttanut irti siitä mykästä kauhusta, joka iski aina taululle mennessä.
— Hän irtisanoutui, apulaisrehtori vastasi.
— Ei irtisanoutunut. Hänet erotettiin, Mika Virtanen korjasi.
— Se ei kuulu sinulle, Virtanen.
— Kyllä kuuluu, Mika sanoi heti. — Juuri meille se kuuluu.
Apulaisrehtori katsoi häntä silmälasiensa yli väsyneenä ja ärtyneenä.
— Älä viisastele. Avatkaa kirjat. Tämän päivän aihe on…
— Me emme avaa, Mika keskeytti.
— Mitä sanoit?
— Me emme opiskele ilman häntä. Hän piti meitä… hän piti meitä ihmisinä. Ja te ajoitte hänet pois.
Apulaisrehtorin suu avautui. Hän näytti siltä kuin olisi aikonut panna koko luokan yhdellä terävällä lauseella järjestykseen, mutta sopivia sanoja ei tullut. Hän sulki suunsa. Luokassa alkoi humista. Ensin hiljaa, sitten yhä voimakkaammin. Se ei kuitenkaan ollut sitä tavallista levottomien nuorten meteliä. Ei pelleilyä eikä kapinointia kapinoinnin vuoksi. Siinä äänessä oli jotakin muuta: kovuutta, päättäväisyyttä, melkein aikuismaista vakavuutta.
— Hiljaa! apulaisrehtori kivahti.
Ja samassa luokka todella vaikeni.
Ei siksi, että oppilaat olisivat säikähtäneet. Vaan siksi, että Mika Virtanen nousi seisomaan.
— Pojat, tytöt, hän sanoi matalalla äänellä. — Mennään.
— Minne? joku takarivistä kysyi hämillään.
— Rehtorin luo.
Ja he lähtivät.
Kaikki kolmekymmentä. Sanaakaan sanomatta. Pareittain, niin kuin he kulkivat liikuntasaliin tai ruokalaan. Mika meni ensimmäisenä. Hänen jäljessään tuli Maria Korhonen. Sitten Aleksi, Niklas, Sanni, Lahtisen kaksoset, pitkä Jere, jota kaikki kutsuivat Naruksi, ja loput perässä.
Apulaisrehtori huusi heidän peräänsä. Sitten hän lähti melkein juosten heidän kannoilleen käytävää pitkin.
Mutta yksikään oppilaista ei kääntynyt katsomaan taakseen.
Sillä välin rehtori Matti istui työhuoneessaan ja joi teetä. Hän näki ikkunasta, kuinka kokonainen luokka kulki koulun pihan poikki, ja laski mukinsa hitaasti pöydälle. Hänen kulmansa vetäytyivät yhteen.
Oveen koputettiin.
Kovaa.
Niin kovaa, että kuulosti kuin oven takana ei olisi ollut yksi nyrkki, vaan kolmekymmentä kerralla. Tai ehkä se vain tuntui hänestä siltä.
— Sisään!
Ovi avautui.
Ensimmäisenä astui sisään Mika Virtanen. Hänen jälkeensä Maria. Sitten muut. He täyttivät työhuoneen nopeasti ja asettuivat tiiviiksi joukoksi, olkapää olkapäätä vasten. Pienet ja pitkät, hintelät ja vantterat, kiitettävien oppilaat ja ne, jotka yleensä raapivat kokoon juuri ja juuri välttävän. Kaikki samassa rivissä.
— Mitä te kuvittelette tekevänne? Matti aloitti ja kohottautui tuolistaan.
— Matti, Mika sanoi.
Hänen äänensä oli rauhallinen. Silti siinä oli jotakin sellaista, minkä vuoksi rehtori istuutui takaisin ennen kuin itse edes huomasi tekevänsä niin.
— Me tulimme kysymään yhtä asiaa. Miksi te erotitte Annan?
— Se ei ole sinun asiasi, Virtanen, Matti vastasi kuivasti. — Eikä teidän muidenkaan.
Hän antoi katseensa kiertää koko luokassa.
— Henkilöstöpäätökset kuuluvat koulun johdolle.
— Erotettiinko hänet siksi, ettei hän antanut hylättyjä? Maria kysyi hiljaa.
Matti punehtui kasvoiltaan.
— Kuka teille sellaista on väittänyt?
— Kaikki sen tietävät, Mika vastasi.
— Kuunnelkaa nyt, Matti sanoi ja yritti saada äänensä takaisin hallintaan. — Koulussa on säännöt. On vaatimukset. Arvioinnin täytyy olla puolueetonta. Ei voi olla niin, että kokonainen luokka…
— Kysyittekö te meiltä? Mika keskeytti. — Kysyittekö kertaakaan: “Miten teillä menee Annan tunneilla?” Ette. Te katsoitte vain numeroita ja päätitte kaiken niiden perusteella. Mutta me emme ole numeroita. Me olemme ihmisiä. Anna ymmärsi sen.
Hän nielaisi, takertui hetkeksi sanoihinsa ja jatkoi sitten:
— Ennen häntä minä kirjoitin virheitä joka toisessa sanassa. Nyt minä osaan kirjoittaa kunnolla. Minulle on tulossa hyvä arvosana. Näkyikö se teidän papereissanne?
Rehtori ei vastannut.
— Minä luulin ennen, että olen tyhmä, Mika sanoi nyt hiljaisemmin. — Kaikki sanoivat niin. Kotona, opettajat, varmaan tekin. Vain liikunnanopettaja suhtautui minuun kunnolla, ja sekin siksi, että juoksen nopeasti. Mutta Anna sanoi: “Sinä et ole tyhmä. Sinut on vain jätetty jälkeen. Ja minä en jätä jälkeen jääneitä.” Eikä hän jättänyt. Te taas ajoitte hänet pois. Minkä takia? Siksikö, ettei hän lätkinyt meille hylättyjä? Kysykää edes, kuinka monta kertaa hän jäi meidän kanssamme koulun jälkeen.