Anna ei nolannut ketään. Hän ei kutsunut lasta taululle ivallinen hymy suupielessään eikä sanonut: ”No niin, katsotaanpa, mitä olet sinne vihkoon raapustanut.”
Sen sijaan hän istahti viereen, joskus suoraan naapuripulpetin reunalle, ja selitti asian hiljaisella äänellä, rauhallisesti, aivan kuin olisi puhunut tasavertaiselle ihmiselle.
Vähitellen lapset alkoivat hakeutua hänen luokseen.
Ensimmäisenä muutoksen huomasi Mika Virtanen.
Ennen koetta luokassa oli ollut meteliä, supinaa, lappuja hihoissa ja epätoivoisia yrityksiä kurkkia vieruskaverin paperiin. Nyt huoneessa vallitsi hiljaisuus. Aiemmin kellon soitua kaikki olivat rynnänneet ulos koulusta kuin häkistä päässeet. Nyt moni jäi paikalle. He istuivat äidinkielen luokassa, lukivat, kirjoittivat ja kyselivät asioita, joita eivät vielä ymmärtäneet.
Mika ei itsekään huomannut, milloin oli alkanut lukea.
Anna antoi hänelle Rasputinin novellin ”Ranskan tunnit”. Mika luki sen yhdessä yössä. Aamulla hän ilmestyi kouluun silmät punaisina ja mutisi:
— Siinä oli… no… se oli oikeastaan ihan hyvin kirjoitettu. Siitä pojasta.
Anna hymyili hänelle.
— Olen iloinen, että pidit siitä.
— En minä nyt tiedä, pidinkö, Mika murahti ja käänsi katseensa pois. — Se vain… se oli totta. Sellaista tapahtuu.
Talveen mennessä seitsemännestä luokasta oli tullut koko koulun paras äidinkielessä ja kirjallisuudessa.
Ei paperilla eikä raportteja varten, vaan oikeasti. Lapset kirjoittivat huolellisemmin, puhuivat selkeämmin ja tarttuivat kirjoihin ilman pakkoa. Tärkeintä oli kuitenkin se, että he lakkasivat pelkäämästä. Taululle mentiin ilman vapisevia polvia. He väittelivät. He ajattelivat itse. Käsi nousi ilmaan ei siksi, että niin kuului tehdä, vaan siksi, että heillä oli sanottavaa.
Juuri se ei kuitenkaan miellyttänyt rehtoria.
Matti Virtanen oli vanhan kansan koulumies. Hän oli viisikymmentäviisivuotias, raskasrakenteinen, lyhytkaulainen mies, jonka kasvot olivat leveät ja kovat kuin veistetty neliö. Koulussa hän oli ollut töissä kolmekymmentä vuotta, niistä viisitoista rehtorina. Hän oli tottunut siihen, että kaiken piti olla järjestyksessä: suunnitelmat, pöytäkirjat, tilastot, keskiarvot ja oppimistulokset.
Hänelle oppimistulos oli ennen kaikkea sarake numeroita.
Ja Annan sarakkeessa ei näkynyt ainuttakaan nelosta.
Helmikuussa Matti kutsui hänet työhuoneeseensa.
— Anna, hän aloitti nostamatta katsettaan papereista, — puolivuotisarvioinnin mukaan sinun ryhmässäsi jokainen oppilas on hyväksytysti mukana.
— Niin on, Anna vastasi.
— Se näyttää epäilyttävältä.
— Millä tavalla?
— Sillä tavalla, ettei sellaista tapahdu. Ei kokonainen luokka, varsinkaan näin hankala, voi selviytyä ilman yhtäkään hylättyä arvosanaa. Vaihtoehtoja on kaksi: joko annat liian hyviä numeroita tai et vaadi tarpeeksi.
— En korota kenenkään arvosanoja aiheetta, Anna sanoi tyynesti. — Teen vain töitä niiden kanssa, joilla on vaikeuksia. Ylimääräistä. Koulupäivän jälkeen.
— Koulupäivän jälkeen? Matti kohotti kulmiaan. — Maksetaanko sinulle siitä lisää?
— Ei.
— Miksi sinä sitten teet niin?
— Koska hylätty arvosana ei ole pelkkä arvio osaamisesta. Se on tuomio. Lapsi saa nelosen ja ajattelee: ”Minä olen tyhmä. Minusta ei tule mitään.” Sen jälkeen hän lakkaa yrittämästä. Minä haluan, että he yrittävät. Että he uskovat itseensä edes vähän.
Rehtori riisui silmälasinsa ja hieroi nenänvarttaan.
— Anna, minä ymmärrän kyllä nuo ihanteet. Olen minäkin ollut joskus nuori. Mutta koulussa on määräykset. On raportit. On tarkastajat. Jos kokonaisella luokalla on täydellinen hyväksytty tulos, se herättää kysymyksiä. Kun lautakunta tulee paikalle, mitä minä heille sanon? Että meillä on yksi opettaja, joka ei inhimillisistä syistä anna hylättyjä?
— Sanokaa totuus.
— Totuus? Matti naurahti kuivasti. — He eivät tarvitse totuutta. He tarvitsevat lukuja.
Anna seisoi hänen työpöytänsä edessä hoikkana ja suorana, yllään vaatimaton harmaa pusero. Hän katsoi rehtoria suoraan silmiin eikä väistänyt.
— Matti, minä en luovu periaatteistani.
— Siinä tapauksessa meidän tiemme eroavat.
— Hyvä on, Anna sanoi hiljaa. — Sitten ne eroavat.
Eropaperi allekirjoitettiin perjantaina.
Anna keräsi kirjansa, asetteli ne huolellisesti laukkuunsa ja poistui opettajainhuoneesta. Käytävä oli tyhjä, sillä oppitunnit olivat meneillään. Kukaan ei nähnyt hänen lähtevän.
Hän kulki pitkää käytävää pitkin ohi lukujärjestystauluun kiinnitettyjen lappujen, ohi kunniataulun, jossa hymyilivät koulun parhaat oppilaat, ja ohi sen luokan oven, jonka takana hänen seitsemäsluokkalaisensa juuri istuivat. Oven takaa kuului Lauran ääni; matematiikanopettaja selitti murtolukuja.
Anna pysähtyi hetkeksi.
Hän laski kämmenensä ovea vasten.
Sitten hän jatkoi matkaa.
Pihalla hänet sai kiinni siivooja, Nyyra.
— Anna, mitä tämä nyt on?
— Minut erotettiin, Nyyra.