Anna saapui pieneen kylään heti valmistuttuaan opettajankoulutuksesta.
Hän oli kotoisin kuntakeskuksesta — ei aivan kaupunkilainen, muttei myöskään maaseudun kasvatti sanan varsinaisessa merkityksessä. Jotakin siltä väliltä. Hän tiesi, miltä asfaltti tuntui jalkojen alla, mutta ei säikähtänyt savista kylätietäkään. Opiskeluaikana hänelle oli povattu lupaavaa tulevaisuutta: jää laitokselle, hae jatko-opintoihin, kirjoita väitöskirja, rakenna ura.
Mutta Anna valitsi toisin.
Hän lähti kyläkouluun.
Nuorena, valoisana ja täynnä intoa hän tuli mukanaan kaksi matkalaukullista kirjoja sekä lapsenomaisen, mutta horjumattoman vahva usko siihen, ettei koulu ollut pelkkiä numeroita todistuksessa. Koulu oli ennen kaikkea ihminen.
Koulurakennus seisoi kylän laidalla. Se oli matala, kaksikerroksinen ja harmaasta tiilestä rakennettu. Ympärillä avautui tyhjä pelto, kauempana tummeni metsä, ja mäen alla välkehti pieni joki. Käytävillä tuoksuivat tuore maali ja ruokalasta leijuva haudutettu kaali. Luokkahuoneissa oli vanhoja pulpetteja, joiden kannet sai nostettua ylös. Ne olivat naarmuisia ja täynnä kaiverruksia, kuin niihin olisi jäänyt jälkiä kymmenistä oppilassukupolvista.
Lapset olivat äänekkäitä, kömpelöitä ja pukeutuneet kukin miten sattui. Yhdellä takki roikkui harteilla selvästi jonkun toisen vanhana, toisella mekko oli ommeltu uudelleen äidin vanhasta vaatteesta. Varallisuutta ei kodeissa juuri ollut. Silti monen katseessa paloi eloa. Tarkkaavaisuutta. Odotusta.
Anna sai vastuulleen seitsemännen luokan — kolmekymmentä oppilasta.
Ikä oli hankala: ei enää pieniä lapsia, mutta ei vielä aikuisiakaan. Lisäksi hänelle kerrottiin heti, että juuri tämä luokka oli koko koulun vaikein.
— Koettakaa kestää heidän kanssaan, vararehtori varoitti. Hän oli pitkä, laiha nainen, jolla oli silmälasit. — Heissä on… luonnetta.
Anna astui luokkahuoneeseen.
Kolmekymmentä silmäparia kääntyi häneen. Takapulpetista kuului hiljainen tuhahdus. Joku rapisteli paperia. Etummaisessa pulpetissa istui Mika Virtanen — pienikokoinen, tukka pystyssä, kädet jatkuvasti naarmuilla. Koko koulu tunsi hänet tappelupukarina.
Anna laski päiväkirjan pöydälle ja sanoi rauhallisesti:
— Hyvää huomenta. Minun nimeni on Anna. Opetan teille äidinkieltä ja kirjallisuutta. Ja minulla on teille yksi pyyntö: älkää pelätkö virheitä.
Luokkaan laskeutui hiljaisuus.
— Virhe, Anna jatkoi, — ei ole rikos. Se kuuluu oppimiseen. Minä en aio antaa teille hylättyjä nelosia.
Nyt hiljaisuus muuttui melkein käsin kosketeltavaksi.
Mika Virtanen kohotti päätään.
— Ette ollenkaan? hän kysyi.
— En ollenkaan. Jos ette osaa jotakin, me selvitämme sen yhdessä. Tuntien jälkeen, lisäharjoituksissa, niin monta kertaa kuin tarvitaan. Teette uudelleen, kertaamme, harjoittelemme, kunnes ymmärrätte. Mutta hylättyjä en anna. Ne eivät opeta mitään. Ne vain nöyryyttävät.
Mika tuhahti ja käänsi katseensa ikkunaan.
— Katsotaan nyt, hän mutisi hiljaa.
Aluksi lapset eivät uskoneet häntä.
He odottivat jotakin ansaa. Ajattelivat, että hän jaksaisi hetken, väsyisi sitten, menettäisi malttinsa, alkaisi huutaa ja jakaa hylättyjä niin kuin muutkin. Mutta kului viikko, sitten toinen, sitten kokonainen kuukausi — ja Anna piti sanansa.
Hän ei korottanut ääntään.
Ei edes silloin, kun Mika kirjoitti ensimmäisessä sanelussa sanan “vielä” väärin ja sotki “nyt”-sanan kirjaimet kummalliseen järjestykseen. Anna tuli vain tunnin jälkeen hänen luokseen ja sanoi tyynesti:
— Jää hetkeksi. Harjoitellaan.
— En varmasti jää, Mika ärähti.
— Jäät sinä. Et sinä ole tyhmä, Mika. Sinut on vain päästetty liian pitkäksi aikaa yksin tämän kanssa. Ja minä en jätä jälkeen jääneitä oman onnensa nojaan.
Mika jäi.
Vihasta hän jäi. Uhmallaan. Hän oli varma, että nyt alkaisi pitkä ja puuduttava saarna, moitteet ja luento käytöksestä.
Mutta Anna otti esiin värillisiä kortteja, jotka hän oli piirtänyt itse, ja alkoi selittää. Ei ylhäältä alaspäin. Ei ankaran opettajan äänellä. Vaan niin kuin ihminen, joka oikeasti halusi tulla ymmärretyksi ja auttaa toista ymmärtämään.
Kolmen harjoituskerran jälkeen Mika sai sanelusta viitosen.
— Hyvä, Anna sanoi. — Ensi viikolla siitä tulee kuutonen.
— Entä jos tulisikin heti seiska? Mika virnisti.
Mutta hänen silmissään ei enää ollut entistä sudenpennun kylmyyttä. Niihin oli ilmestynyt jotakin lämmintä.
— Voi tulla seiskakin, Anna vastasi. — Kaikki on mahdollista, Mika. Kunhan tahtoa löytyy.
Anna jäi koululle tuntien jälkeen melkein joka päivä.
Aina eri lasten kanssa.
Niiden kanssa, jotka sotkeutuivat sääntöihin. Niiden kanssa, jotka pelkäsivät puhua ääneen. Niiden kanssa, joiden kotona vanhemmat joivat ja joilla ei siksi yksinkertaisesti jäänyt voimia läksyihin.