sen, minkä olin jo arvannutkin:
– Hän ei tarkoittanut sitä pahalla. Hänellä on nyt vaikeaa. Ihmissuhdeasiat eivät oikein suju.
Nousin seisomaan.
– Mitä tekemistä hänen rakkauselämällään on tämän kanssa? Minä puhun siitä, että minua loukattiin. Ja sinä ryhdyt taas selittelemään hänen puolestaan.
– En minä selittele. Yritän vain sanoa, että häntä pitäisi ymmärtää.
– Entä ymmärrätkö sinä minua?
Mieheni katsoi minuun. Hänen ilmeessään oli syyllisyyttä, mutta myös avuttomuutta. Sellainen katse on ihmisellä, joka ei millään haluaisi asettua kenenkään puolelle, koska molemmat osapuolet ovat hänelle tärkeitä. Juuri se epäröinti kuitenkin mursi minussa jotakin lopullisesti. Seitsemän vuoden ajan olin ollut osa hänen perhettään. Nyt kävi ilmi, että paikkani siinä perheessä riippui hänen aikuisen tyttärensä mielialasta.
Seuraavana aamuna en tehnyt aamiaista.
Se ei ollut vahinko. Nousin tavalliseen aikaan kuudelta, pukeuduin, laitoin tavarani valmiiksi ja lähdin kotoa kaksikymmentä minuuttia aiemmin kuin yleensä. Työpaikan lähellä ostin kahvin ja sämpylän ja istuin hetkeksi pieneen puistoon. Aamu oli viileä, mutta minua ei palellut.
Istuin siinä ja ajattelin, että ensimmäistä kertaa vuosiin en ollut rientänyt keittiöön, napsauttanut vedenkeitintä päälle, kaivanut juustoa ja leikkeleitä jääkaapista tai sekoittanut puuroa kattilassa. Tunne oli kummallinen. Aivan kuin olisin lintsannut koulusta.
Illalla kotona odotti yllätys. Tytärpuoleni oli keittänyt itse makaronia. Sen todistivat liedelle märän lätäkön keskelle jätetty kattila sekä tyhjä spagettipakkaus, joka lojui roskiksen vieressä eikä sen sisällä. Mutta hän oli kuitenkin tehnyt sen itse.
Mieheni yritti keventää tunnelmaa:
– No niin, näethän. Kyllä hän sopeutuu.
Käänsin katseeni häneen. Hän vaikeni saman tien.
Näin kului viikko. En enää pessyt hänen pyykkejään. Aluksi olin vain olevinani huomaamatta pyykkikoria. Sitten, kun likaisia vaatteita oli kertynyt niin paljon, että ne alkoivat pudota laidan yli, nostin ne erilliseen kassiin ja laitoin pesukoneen viereen. En enää pystynyt koskemaan hänen vaatteisiinsa. En siksi, että olisin inhonnut niitä, vaan koska en tahtonut. Jokainen kosketus hänen paitoihinsa kaikui sisälläni samoina sanoina: sinä et ole minulle kukaan.
Neljäntenä päivänä hän huomasi asian.
– Miksi minun vaatteitani ei pestä? hän kysyi isältään.
Mieheni tuli luokseni.
– Eikö tämä jo riittäisi? hän sanoi. – Tämä alkaa muistuttaa boikottia.
– Niin muistuttaa, vastasin. – Sitähän se on.
– Mutta kyllähän sinä ymmärrät, ettei näin voi tehdä.
– Miksei?
– Koska me olemme perhe.
En ryhtynyt väittelemään. Kysyin vain:
– Oliko se sitten perheen tapaista, kun tyttäresi sanoi, etten ole hänelle mitään?
Hänellä ei ollut vastausta. Hän poistui huoneesta.
Sinä yönä makasin pitkään hereillä. Mietin, ettei hän ollut kertaakaan sanonut tyttärelleen: älä puhu noin ihmisestä, joka on pitänyt sinusta huolta. Ei kertaakaan hän ollut seissyt minun rinnallani. Hän ei kai osannut tehdä niin. Hänen tapansa oli odottaa, että myrsky menisi ohi. Ehkä kaikki ratkeaisi itsestään. Seitsemän vuotta olin pitänyt sitä lempeytenä. Nyt näin sen toisen puolen: hän olisi vaiennut samalla tavalla myös silloin, jos joku olisi loukannut hänen tytärtään hänen kuultensa. Ei siksi, ettei hän välittänyt, vaan siksi, ettei hän halunnut joutua väliin. Hän ei valinnut puolta. Hän jähmettyi.
Kahden viikon kuluttua tytärpuoleni murtui.
Se tapahtui sunnuntaina. Hän nukkui puoleenpäivään, tuli keittiöön ja avasi jääkaapin. Siellä oli minun ostamiani ruokia: jogurttia, juustoa, broilerinfileetä ja vihanneksia. Mutta siellä ei ollut mitään sellaista, mihin hän oli tottunut. Ei valmista keittoa, ei jauhelihapihvejä, ei uunissa paistettua kalaa.
Hän paiskasi jääkaapin oven kiinni ja huusi:
– Isä!
Mieheni oli huoneessa ja katseli jotakin.