Hän laski tabletin syrjään ja ilmestyi keittiön ovelle.
– No mikä nyt? hän kysyi.
– Minulla on nälkä.
– Tee sitten jotain syötävää.
– En minä osaa.
– Keitithän sinä makaroneja.
– Se on eri asia. Tein ne vain siksi, etten kuollut nälkään. Mutta en minä osaa laittaa oikeaa ruokaa.
Mieheni levitti kätensä avuttomasti.
– Tilataanko jotain?
– En minä jaksa enää! hänen äänensä petti. – Miksi minun pitää tehdä kaikki itse? Miksi hän lakkasi hoitamasta näitä asioita? Sehän on hänen velvollisuutensa!
Seisoin huoneen oviaukossa ja kuuntelin. Sana velvollisuus osui minuun pahemmin kuin se aiempi ei kukaan. Siinä hetkessä ymmärsin, että kaikki huolenpitoni oli hänen silmissään ollut itsestäänselvyys. Ei rakkautta, ei perheen eteen tehtyä työtä, vaan tehtävä, jota minun kuului suorittaa. Ja kun en enää suorittanut sitä, minulle huudettiin.
Kävelin keittiöön, täytin vedenkeittimen, painoin sen päälle ja otin kaapista oman mukini.
Tytärpuoleni vaikeni. Hän seurasi liikkeitäni katseellaan.
– Sinähän keität joka tapauksessa teetä, hän sanoi lopulta. – Onko muka niin vaikeaa tehdä minullekin jotain?
– On, vastasin. – Koska sinun mielestäsi minä en ole sinulle kukaan.
– Älä nyt, en minä sitä sillä tavalla tarkoittanut!
– Miten sitten?
– No… me riitelimme. Olin vihainen.
Kaadoin kiehuvan veden mukiin ja pudotin teepussin sekaan.
– Sinä olit vihainen puhelimessa. Minä satuin kuulemaan sen. Et tiennyt, että kuuntelin. Siksi sanoit juuri sen, mitä oikeasti ajattelit.
Hän laski katseensa. Hetken kuluttua hän mutisi hiljaa:
– En halunnut, että kuulet.
– Niinpä.
Tee ehti hautua. Istahdin pöydän ääreen. Mieheni seisoi ovella ja siirteli painoaan jalalta toiselle. Hän ei selvästi tiennyt, mihin katseensa olisi laittanut. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hän ei voinut vain vaieta ja kadota tilanteesta, sillä ilma oli kiristynyt liian tiukaksi.
– Puhuttaisiinko tästä kuitenkin? hän ehdotti varovasti.
– Puhutaan, sanoin ja nyökkäsin. – Mutta sitten rehellisesti.
Tytärpuoleni istui minua vastapäätä. Hän otti lautaselta korpun, pyöritteli sitä sormissaan ja laski takaisin.
– Olen tottunut siihen, että sinä hoidat kaiken, hän sanoi. – Ihan oikeasti. En minä ole miettinyt, miksi teet niin. Niin vain on aina ollut.
– Entä nyt?
– Nyt minä huomaan, miten paljon sinun harteillasi on ollut.
– Ei, sanoin ja pudistin päätäni. – Kyse ei ole siitä, paljonko kaikkea oli. Kyse on siitä, että tein sen omasta tahdostani, en velvollisuudesta. Sinä vain muutit sen mielessäsi minun tehtäväkseni.
Hänen katseensa painui taas pöytään.
– Minä olin väärässä, hän myönsi. – Mutta minulle tämä on oikeasti vaikeaa. En osaa tehdä muuta kuin makaroneja. Ja pyykkien kanssa… yritin laittaa koneen päälle, mutta se vilkutti jotenkin oudosti.
Kuuntelin häntä ja tajusin, että hänellä oli aidosti vaikeaa. Ei siksi, että hän olisi ollut paha tai ilkeä pohjimmiltaan. Vaan siksi, ettei kukaan ollut koskaan vaatinut häneltä mitään. Ensin hänen äitinsä, sitten hänen isänsä ja lopulta minä olimme tehneet kaiken hänen puolestaan. Hän oli kasvanut siihen ajatukseen, että arki vain tapahtuu itsestään, kuin sää. Jos pöydässä on ruokaa, hyvä. Jos ei ole, joku muu on epäonnistunut.
Puhuimme lähes kaksi tuntia. Ensimmäistä kertaa moneen vuoteen.
Kerroin niistä kolmesta palkasta, jotka olin käyttänyt hänen kursseihinsa. Hän ei ollut tiennyt. Hänen isänsä ei ollut tiennyt, ettei hän tiennyt. Mieheni istui jäykkänä, kasvot sulkeutuneina, ja oli pitkään hiljaa. Lopulta hän sai puristetuksi ulos:
– Et sinä kertonut.
– Etkä sinä kysynyt.
Silloin hän katsoi minua ensimmäistä kertaa ilman sitä tavallista neuvottomuuttaan. Katseessa oli jotakin katkeraa. Aivan kuin hän olisi vasta nyt ymmärtänyt, että hänen puolueettomuutensa oli ollut se suurin petos.
– Minun ei olisi pitänyt vaieta, hän sanoi hiljaa.
– Ei, vastasin. – Ei olisi.
Tytärpuoleni otti puhelimensa, naputteli hetken ja käänsi sitten näytön meitä kohti. Siinä oli kanakeiton resepti vaiheittaisine kuvineen.
– Minä voisin yrittää keittää tämän, hän sanoi.