Seisoin hellan ääressä ja kääntelin lettuja, kun mieheni tyttären huoneesta kantautui ääni. En oikeastaan kiinnittänyt huomiota hänen ääneensä sinänsä — se oli samanlainen kuin aina aamuisin, välinpitämätön ja laiska, aivan kuin jokainen sana olisi pitänyt puristaa ulos hampaiden välistä. Mutta sanat pysäyttivät minut. Hän puhui puhelimessa ystävänsä kanssa, ovi oli jäänyt raolleen, ja keittiöön kuului kaikki häiritsevän selvästi.
– Eihän hän ole minulle mitään, tajuatko? Vain joku nainen, joka asuu isän kanssa. Laittaa ruokaa ja siivoaa. Entä sitten? Ei se anna hänelle oikeutta määräillä minua. Tässä kodissa minä olen kuitenkin hänen tyttärensä.
Nostin paistinpannun liedeltä, laskin sen pannunaluselle ja napsautin levyn pois päältä. Käteni tekivät kaiken automaattisesti, mutta päässäni jyskytti vain yksi ajatus: teille minä en ole kukaan. Hän oli sanonut “minulle ei mitään”, mutta minä ymmärsin varsin hyvin, mitä se “minulle” piti sisällään.
Olin asunut tässä kodissa seitsemättä vuotta. Siitä kesästä saakka, jolloin muutimme yhteen hänen isänsä kanssa. Tyttö oli silloin neljäntoista. Nyt hän oli kaksikymmentäyksi. Seitsemän vuoden ajan olin pessyt hänen vaatteitaan, kantanut kaupasta ruokaa, muistanut, että tattaripuuro kelpasi hänelle vain täysin pehmeäksi hautuneena, samanlaisena kuin päiväkodissa.
Kaadoin itselleni teetä ja istuuduin pöydän ääreen. Ruokahalu katosi kokonaan.
Illalla en ottanut asiaa puheeksi. Aluksi aioin kyllä. Harjoittelin mielessäni jopa sen, miten menisin keittiöön silloin, kun hänen isänsä olisi siellä, ja sanoisin rauhallisesti: “Tyttäresi on sitä mieltä, etten minä ole tässä talossa kukaan. Mitä sinä ajattelet siitä?” Mutta jätin sanomatta. Tiesin jo etukäteen, mitä hän vastaisi. Hän katsoisi minua väsyneillä silmillään, huokaisisi ja toteaisi: “Sinähän olet aikuinen nainen. Miksi kuuntelet, mitä hän puhelimessa höpöttää? Se kuuluu ikään.” Mihin ikään? Hän oli kaksikymmentäyksi. Hänen iässään minä tein jo töitä puolentoista työn edestä ja maksoin itse vuokra-asuntoni.
Seuraavana päivänä en tehnyt päivällistä.
En tehnyt sitä edes suunnitelmallisesti. Töiden jälkeen poikkesin ostoskeskukseen, sovitin pitkään yhtä neuletta, mutta en lopulta ostanut sitä. Sen jälkeen jäin seisomaan leivosvitriinin eteen. Muistin, että kotiin pitäisi viedä rahkaa ja kananmunia — enkä vienyt. Ajattelin vain: miksi minun pitäisi? Se, joka tarvitsee, voi ostaa itse.
Kotona vastassa oli hiljaisuus. Liedellä seisoi tyhjä kattila. Tiskialtaassa oli yksi kuppi, josta mieheni tytär oli juonut aamuteensä.
Riisuin ulkovaatteet, pesin kasvoni ja menin huoneeseen läppärin kanssa.
Noin tunnin kuluttua ulko-ovi paiskautui. Sitten keittiöstä kuului askeleita. Jääkaapin ovi avattiin. Hetken päästä se suljettiin taas. Ja sitten kuului ääni, joka ei ollut enää laiska vaan hämmentynyt:
– Missä ruoka on?
En mennyt keittiöön. Istuin paikallani ja tuijotin näyttöä, vaikka en nähnyt ruudulta ainoatakaan riviä. Jonkin ajan päästä ovelle koputettiin. Mieheni astui sisään.
– Oletko sinä kipeä? hän kysyi.
– En.
– Miksi täällä ei sitten ole päivällistä?
Nostin katseeni häneen ja vastasin niin tyynesti, että yllätyin itsekin:
– Mistä sinä päättelit, että sitä pitäisi olla?
Hän vaikeni hetkeksi, istahti sängyn reunalle ja laski kätensä polvilleen.
– Mitä on tapahtunut?
Kerroin hänelle. En letuista. Vaan siitä, mitä olin edellisenä päivänä kuullut. Sanasta “ei mitään”. Siitä, etten seitsemän vuoden aikana ollut kertaakaan jakanut asioita omiinne ja minun asioihini. Olin ostanut hänen tyttärelleen lääkkeitä silloin, kun tämä sairasti. Olin valvonut hänen kanssaan öitä ennen tenttejä, kuulustellut kysymyksiä, vaikka minun itseni piti nousta kuudelta töihin. Olin maksanut hänen kurssinsa kolmella omalla palkallani, koska hänen isänsä lyhensi silloin autolainaa eikä ylimääräistä rahaa ollut. Ja kaiken sen jälkeen minä olin vain “joku nainen, joka asuu isän kanssa”.
Mieheni kuunteli. Hän nyökkäili. Sitten hän sanoi juuri sen, mitä olin osannut odottaa.