Nyt hinta ei enää ollut samanlainen.
Helena oli yrittänyt järjestää asian niin, että esimieheni alkaisi epäillä minua joka ikinen kerta, kun jäisin hetkeksi pidempään pois työpisteeltäni, tulisin myöhemmin palaverista tai pyytäisin lupaa lähteä tuntia tavallista aiemmin.
Sellaista hintaa en aikonut enää maksaa.
Torstaina lounaan jälkeen Tiina kutsui minut loppupalaveriin.
Mika oli jo hänen työhuoneessaan, istui tuolilla pöydän toisella puolella. Tiinan edessä oli sama kansio kuin aiemminkin, mutta se näytti nyt paksummalta. Sen väliin oli ilmestynyt huomattavasti enemmän papereita.
– Laura, selvitys on saatu päätökseen, Tiina aloitti rauhallisesti. – Käyn ensin läpi työntekoon liittyvän osuuden. Ne tiedot, jotka yrityksen sisällä oli mahdollista tarkistaa, eivät saaneet vahvistusta.
Hän avasi kansion ja käänsi ensimmäisen sivun näkyviin.
– Työajalta ei löytynyt selittämättömiä poissaoloja. Sovittua menettelyä lyhyiden poistumisten hyväksymisessä ei ole rikottu. Esihenkilöltä ei ole tullut sellaista palautetta työtehtävien hoitamisesta, joka vastaisi puhelussa esitettyjä väitteitä. Myöskään mitään näyttöä siitä, että olisitte käyttäneet työpalavereita työn välttelyyn, ei ole ilmennyt.
Kuuntelin häntä ja tuijotin samalla hänen pöytänsä reunassa olevaa pientä naarmua.
Jokainen lause tuntui yhtä aikaa välttämättömältä ja järjettömältä.
Minulle kerrottiin virallisesti, että olin todella tehnyt töissä töitä.
Ja silti juuri sitä olin tarvinnut.
En lohduttelua. En vakuutteluja siitä, että kaikki kyllä tiesivät, millainen työntekijä olin. En ympäripyöreää myötätuntoa.
Tarvitsin kirjattavissa olevan tosiasian.
Tiina siirsi päällimmäisen paperin syrjään ja jatkoi.
– Sitten itse yhteydenottoon. Numero, josta puhelu tuli, vastaa sitä numeroa, joka näkyy meille toimittamassanne viestinvaihdossa. Muutama päivä ennen puhelua samasta numerosta oli lähetetty viesti, jossa ilmoitettiin aikomuksesta ottaa yhteyttä esihenkilöönne, ellei suhtautumisenne työhön muuttuisi. Selvityksen käynnistymisen jälkeen samasta numerosta tuli myös viesti, jossa uhattiin viedä asia ylemmälle taholle, mikäli yritys ei tee odotettua päätöstä.
Katsoin häntä.
– Eli ette sittenkään tutkineet vain minua?
Tiinan kulmakarvat kohosivat aivan aavistuksen.
– Me tutkimme esitettyjä väitteitä. Väitteillä on aina sisältö, lähde ja olosuhteet, joissa ne on esitetty. Ilman sitä kyse ei olisi selvityksestä.
Mika työnsi eteeni paperin.
– Tässä on johtopäätös. Teille on valmisteltu siitä oma kopio.
Luin ensin asiakirjan ensimmäiset rivit. Sitten katseeni siirtyi loppuun.
Perusteita kurinpidollisiin toimenpiteisiin ei ole todettu.
Tieto siitä, että olisin laiminlyönyt työvelvoitteitani, ei ole saanut vahvistusta.
Laskin paperin takaisin pöydälle.
– Entä jos hän soittaa uudestaan?
Tällä kertaa vastauksen antoi Mika.
– Silloin puhelu kirjataan samalla tavalla. Jos siinä esitetään konkreettisia työhön liittyviä tietoja, ne tarkistetaan. Mutta te ette enää joudu selittämään yksityiselämäänne johdolle. Me annoimme ensimmäisen keskustelun alun perin edetä pidemmälle kuin olisi pitänyt.
Hän hieraisi silmälasiensa sankaa peukalollaan, aivan kuin olisi miettinyt sanojensa painoa.
– Minunkin täytyy myöntää virheeni. Kun anoppinne soitti, kutsuin teidät luokseni ja kysyin, mistä oikein oli kyse. Oikeampi järjestys olisi ollut ensin arvioida, onko asiassa ylipäätään mitään työnantajalle kuuluvaa sisältöä.
En sanonut ääneen, että hän olisi voinut toimia paljon pahemminkin.
Hän olisi voinut uskoa kaiken. Hän olisi voinut alkaa tarkkailla minua. Hän olisi voinut jättää asian epäviralliseksi, mutta säilyttää puhelun mielessään vuosien ajan, hiljaisena epäilyksenä jokaisen työpäiväni taustalla.
Mutta sillä ei ollut enää merkitystä.
– On vielä yksi asia, Tiina sanoi. – Yritys on laatinut kirjallisen vastauksen ulkopuoliseen yhteydenottoon.
Nostin katseeni.
– Helenalleko?
– Kyllä. Vastauksessa todetaan, että työntekijän työvelvoitteiden rikkomista koskevat tiedot on tarkistettu, eikä niille ole löytynyt vahvistusta. Lisäksi kirjeessä edellytetään, että yritykseen kohdistuvat yhteydenotot virheellisin väittein lopetetaan. Siinä myös ilmoitetaan, että jos vastaavien tietojen levittäminen jatkuu, asia voidaan siirtää oikeudelliseen arviointiin sekä yrityksen ja työntekijän etujen suojaamista varten.
– Sanotaanko siinä suoraan, että hän mustamaalasi minua?
– Ei, Tiina vastasi. – Me emme ole tuomioistuin, emmekä määrittele, täyttyykö jonkin rikkomuksen tunnusmerkistö. Me kirjaamme sen, minkä voimme todeta: meille on esitetty tiettyjä tietoja, ne on tarkistettu, eikä vahvistusta löytynyt. Lisäksi käytössämme on viestiketju, josta näkyy pyrkimys painostaa työntekijää työnantajan kautta.
Pidin siitä muotoilusta.
Se ei ollut näyttävä. Siinä ei ollut sellaista voitokasta lausetta, jonka voisi myöhemmin toistaa peilin edessä ja tuntea lopullisesti voittaneensa.
Mutta sitä ei myöskään voinut kääntää Helenan sanoiksi siitä, että hän oli vain “huolissaan pojastaan”.
– Onko kirje jo lähetetty? kysyin.
– Tänä aamuna.
Puhelin oli laukussani. En ottanut sitä esiin palaverin aikana. Vasta kun olin palannut omalle työpisteelleni, kaivoin sen laukusta ja avasin näytön.
Helenalta oli tullut uusi viesti.
Tällä kertaa siinä ei puhuttu perheestä, arvoista eikä siitä, mitä kunnon miniän kuuluisi ymmärtää.
“Millä oikeudella sinä teit minun puhelustani jonkin virallisen asian? Yritin vain inhimillisesti selittää esimiehellesi tilanteen, ja te siellä jo lähettelette kirjeitä.”
Luin viestin kerran.
Sitten luin sen uudelleen, jotta vastaisin juuri siihen, mitä siinä luki, enkä kahdentoista vuoden aikana käytyihin keskusteluihin, vihjailuihin ja vaatimuksiin.
Kirjoitin:
“En ole järjestänyt mitään teitä vastaan. Pyysin tarkistamaan virallisesti ne asiat, jotka kerroitte työstäni. Ne tarkistettiin.”
Hetken kuluttua näytölle ilmestyi kolme pistettä. Ne katosivat. Sitten ne ilmestyivät uudestaan.
Uusi viesti tuli lähes heti.
“Olen silti sitä mieltä, että olin oikeassa. Normaali vaimo ei elä pelkälle työlle.”
Olin jo sulkemassa puhelinta ja työntämässä sitä takaisin laukkuun. Sitten päätin, että tämä keskustelu oli syytä päättää juuri siihen kohtaan, johon sen olisi pitänyt päättyä jo paljon aiemmin.
“Voitte keskustella siitä, mitä pidätte normaalina vaimona, kenen kanssa haluatte. Minun työnantajalleni ette enää soita.”
Tallensin viestiketjun arkistoon ja suljin keskustelun.
Muutaman minuutin kuluttua Mika lähetti minulle uuden projektin asiakirjan hyväksyttäväksi. Sähköpostissa oli neljä riviä aikatauluista, liitteenä kaksi taulukkoa, eikä yhtäkään sanaa minun perheestäni.
Avasin ensimmäisen taulukon.
Ensimmäistä kertaa koko viikkoon työpäivä koostui jälleen vain työstä.