– Ymmärrän, sanoin.
– Teidän ei tarvitse houkutella häntä uusiin väitteisiin eikä yrittää saada häntä myöntämään mitään. Riittää, että säilytätte kaiken, mitä hän lähettää oma-aloitteisesti.
Se sopi minulle paremmin kuin hyvin.
Minulla ei ollut aikomustakaan kaivaa Helenasta mitään esiin.
Hän näytti pärjäävän siinä aivan loistavasti ilman minun apuanikin.
Saman päivän iltana sain lyhyen virallisen ilmoituksen työsähköpostiini. Siinä kerrottiin, että yhteydenotto oli vastaanotettu ja että työtehtäviini liittyvien väitteiden paikkansapitävyyttä selvitettiin sisäisesti.
Luin viestin kahteen kertaan.
Vasta siinä hetkessä paino todella laskeutui rintaani.
Siihen asti olin voinut vielä uskotella itselleni, että kyse oli vain järjettömästä ylilyönnistä. Iäkäs nainen oli suuttunut miniälleen, etsinyt tämän työpaikan numeron ja puhunut harkitsemattomasti enemmän kuin olisi pitänyt.
Mutta nyt asialla oli diaarin kaltainen jälki. Tarkistuksella oli numero, merkintä ja virallinen alku.
Helena oli kantanut meidän perheen riidan paikkaan, jossa minulla oli ollut viisitoista vuotta aivan toisenlainen elämä. Siellä minut tunnettiin määräajoista, asiakirjoista, vaikeista asiakastilanteista ja siitä, että tarkistin luvut vielä kerran ennen kuin painoin lähetä.
Yhden aamupäivän aikana hän oli yrittänyt liimata kaiken sen päälle kokonaan uuden kertomuksen.
Silti en katunut hetkeäkään, että olin pyytänyt käsittelemään puhelun virallisesti.
Jos lattialle on jo ilmestynyt likainen jälki, sitä ei kannata peittää matolla ja vakuutella itselleen, ettei kukaan huomaa. Ensin on selvitettävä, mistä lika tuli.
Seuraavana iltana palasin kotiin ja näin puhelimessani kolme vastaamatonta puhelua Helenalta.
Riisuin takin, vaihdoin vaatteet, laskin laukun keittiön tuolille ja avasin viestit vasta sen jälkeen.
Ensimmäinen oli tullut jo päivällä.
”Soitin sinun esimiehillesi. Siellä tiedetään nyt kaikki. Ehkä edes työpaikalla sinulle selitetään, ettei kiireeseen voi vedota vuosikausia ja tehdä samalla ihan mitä huvittaa.”
Heti sen perässä oli toinen.
”Ja älä ala esittää loukkaantunutta. Sanoin sen, mikä piti sanoa. Minun poikani tarvitsee perheen, ei vaimoa, joka käy kotona kuin työvuorolistan mukaan.”
Laitoin puhelimen lataukseen ja menin pesemään kasvoni.
Aikaisemmin tällaiset viestit olisivat käynnistäneet päässäni pitkän vastauksen. Olisin etsinyt perusteluja, muotoillut niitä uudelleen ja uudelleen. Olisin muistanut, kuinka monta kertaa juuri minun palkkani oli paikannut perheen suurimmat menot. Olisin laskenut viikonloput, jotka olimme viettäneet Helenan luona. Olisin väitellyt hänen kanssaan mielessäni ja todistanut, että mieheni oli aikuinen ihminen, joka osasi itse sanoa, mitä häneltä puuttui.
Nyt millään siitä ei ollut enää merkitystä.
Helena sai pitää minua huonona vaimona, jos halusi. Hän sai kertoa sen ystävilleen. Hän sai valittaa pojalleen kymmenen kertaa saman illan aikana.
Mutta hän oli soittanut työnantajalleni ja esittänyt työstäni väitteitä, joita nyt jouduttiin tarkistamaan.
Se oli kokonaan eri alue.
Puhelimen näyttö syttyi jälleen.
”Jos se teidän Korhonen aikoo teeskennellä, ettei mitään ole tapahtunut, minä kyllä löydän ylemmän tahon, jonne voin ottaa yhteyttä. Älä kuvittele, että kaikki päättyy yhteen esimieheen.”
Avasin työsähköpostin, otin kuvakaappauksen ja lähetin sen Tiinalle. Kirjoitin viestiin myös tarkan kellonajan, jolloin Helenan viesti oli tullut.
Vastaus saapui noin kahdenkymmenen minuutin kuluttua.
”Vastaanotettu. Liitetään aineistoon. Teidän ei tarvitse käydä viestinvaihtoa soittajan kanssa tarkistuksen sisällöstä.”
Laitoin puhelimen äänettömälle.
Seuraavana aamuna Mika tuli itse työpöytäni viereen.
– Laura, tulkaa käymään luonani yhdentoista jälkeen. Ei mitään kiireellistä. Haluan vain kertoa, missä vaiheessa selvitys on.
Tällä kertaa suljin oven perässäni itse.
Mika ei ottanut silmälaseja pois, ja hänen äänensävynsä oli muuttunut. Siinä ei ollut enää varovaista tunnustelua, vaan kuivaa asiallisuutta.
– Teidän sisään- ja uloskirjautumisissanne ei ole löytynyt ristiriitoja. Vapaapäivät ja aikaiset lähdöt on sovittu etukäteen, eikä selittämättömiä poissaoloja ole. Kävin lisäksi läpi omat merkintäni tehtävistänne viime kuukausilta. En näe mitään, mikä tukisi soittajan väitteitä.
– Eli asia on siinä?
– Ei aivan vielä. Tiina haluaa päättää tarkistuksen muodollisesti oikein. Lisäksi eilen toimittamanne uusi viesti anopiltanne muuttaa kokonaiskuvaa olennaisesti.
Katsoin häntä tarkemmin.
– Millä tavalla?
– Hän kytkee omat seuraavat toimensa siihen, miellyttääkö meidän reaktiomme häntä vai ei. Toisin sanoen kyse ei enää näytä pelkästään ilmoitukselta jostakin konkreettisesta työpaikalla tapahtuneesta rikkomuksesta, vaan yritykseltä saada yrityksen johdon kautta aikaan tietynlainen ratkaisu.
Hän vaikeni hetkeksi ja jatkoi sitten:
– Minun täytyy kertoa teille vielä yksi asia. Luin eilen uudelleen muistiinpanoni hänen puhelustaan. Hän ei puhunut kuin ihminen, joka olisi epävarma tai pyytäisi tarkistamaan jotakin. Hän puhui kuin hän odottaisi minun ryhtyvän toimenpiteisiin. Hän toisti useamman kerran, että ”Laura olisi jo aika panna ruotuun” ja että vakavan keskustelun jälkeen te kuulemma itse luopuisitte nykyisestä työjärjestelystänne.
Tätä lausetta en ollut kuullut aiemmin.
– Panna ruotuun?
– Kyllä. En eilen toistanut sitä sanatarkasti, koska pidin sitä silloin enemmän perheriitaan liittyvänä tunnepurkauksena. Nyt ymmärrän, että se on tärkeä osa sitä, mitä hän yhteydenotollaan tavoitteli.
Olisin halunnut sanoa, etten ollut yllättynyt.
Mutta olin minä.
Helena oli todella kuvitellut esimieheni ihmiseksi, joka kutsuisi minut huoneeseensa, naputtaisi sormella pöytää ja selittäisi minulle, miten naimisissa olevan naisen kuuluu elää.
– Mika, haluan pyytää vain yhtä asiaa. Kun selvitys päättyy, tarvitsen siitä virallisen lopputuloksen. En pelkkää suullista toteamusta, että kaikki on kunnossa.
– Saatte sen.
– Koska tänään te olette täällä. Vuoden päästä esimies voi olla joku toinen. Mutta tämä puhelu on jo tapahtunut.
Hän nyökkäsi.
– Olette oikeassa.
Sinä päivänä työni sujui tavallista heikommin. En niin huonosti, että määräajat olisivat vaarantuneet, mutta jokainen puhelimen ilmoitus rikkoi keskittymiseni.
En halunnut nähdä Helenaa. En tahtonut kuulla hänen selityksiään välittämisestä, pojastaan ja perhearvoista.
Ensimmäistä kertaa en miettinyt, miten voisin säilyttää välit anoppiini, vaan sitä, miksi olin niin monta vuotta pitänyt hänen tunkeutumistaan elämääni pakollisena hintana perherauhasta.
Aiemmin sillä hinnalla oli ollut yksinkertainen muoto: epämiellyttävä ilta, pilalle mennyt sunnuntai tai muutama pisteliäs viesti.