Johanna riisui kenkänsä, asetti ne huolellisesti vierekkäin seinän viereen ja lähti sitten määrätietoisin askelin kohti ruokapöytää. Hän veti tuolin esiin sellaisella varmuudella kuin olisi ollut omassa keittiössään, istuutui ja suoristi selkänsä.
– Helena, istu alas. Meidän täytyy puhua vakavasti teidän perheenne tulevaisuudesta.
Helena huuhtaisi kätensä hanan alla, ravisti pisarat sormistaan ja istahti pöydän reunalle.
– Hyvä on. Kuuntelen.
– Mikael kertoi minulle teidän eilisestä keskustelustanne.
Johanna liitti kätensä yhteen eteensä.
– Erityisesti siitä, millä tavalla sinä suhtauduit hänen täysin luonnolliseen pyyntöönsä. Myönnän suoraan, että olen hyvin pettynyt. Meidän perheemme otti sinut vastaan lämpimästi ja sukulaisena, mutta sinä alat käydä kauppaa oman miehesi kanssa kuin kyse olisi kahden vieraan ihmisen liiketoimesta.
– Teidän mielestännekö on luonnollinen pyyntö vaatia, että lahjoitan puolet asunnostani pois? Helena kohotti kulmiaan vilpittömän hämmästyneenä.
– Sinun pitää siirtää osa asunnosta heti Mikaelin nimiin, Johanna sanoi terävästi. Hänen äänensä koveni selvästi. – Poikani elää täällä täysin turvattomassa asemassa. Niin kauan kuin olet tyytyväinen mieheesi, kaikki on tietysti ihanaa. Mutta entä jos huomenna mielesi muuttuu? Heitätkö hänet vain ulos ovesta? Mikael tarvitsee varmuuden tulevaisuudestaan. Varsinkin kun hänellä on niin herkkä, taiteellinen sielu.
– Teidän “Mikaelinne” on kolmekymmentäviisi vuotta vanha.
Helena puhui edelleen rauhallisesti, vaikka hänen ääneensä oli ilmestynyt kylmä, metallinen sävy.
– Jos aikuinen mies pelkää niin paljon asunnottomaksi joutumista, hänen kannattaisi ehkä etsiä kunnollinen työpaikka. Sen sijaan että hän viettää suurimman osan päivästään pelikonsolin ääressä.
– Älä uskallakaan nöyryyttää häntä rahan takia!
Johanna läimäytti kämmenensä raskaasti pöytään.
– Hän on taiteen ihminen! Luova persoona! Sellaisia ihmisiä ei ole tarkoitettu istumaan toimistossa aamusta iltaan. Sitä paitsi hän tekee paljon teidän perheenne eteen. Kuka esimerkiksi osti teille mikroaaltouunin viime vuonna?
– Mikael osti sen niillä rahoilla, jotka hän lainasi äidiltäni eikä ole vieläkään maksanut takaisin.
Helena kumartui hieman eteenpäin.
– Joten jätetään kauniit tarinat sikseen, Johanna. Puhutaan mieluummin tosiasioista. Asunto on minun. Ostin sen kauan ennen avioliittoamme. Olen maksanut lainan kokonaan pois itse. En aio luovuttaa siitä osuutta kenellekään. Asia on sillä selvä, eikä siihen tarvitse enää palata.
Mikael työnsi yhtäkkiä jakkaran taaksepäin. Sen jalat kirskuivat vastenmielisesti lattiaa vasten.
– Niin tietenkin! Arvasin tämän!
Hän ponnahti pystyyn ja katsoi äitiään loukatun arvokkaana.
– Kuuletko itse, äiti? Perhe ei merkitse hänelle mitään. Hän vain tarrautuu omaisuuteensa molemmin käsin. Sami varoitti, että tässä käy juuri näin. Niin kauan kuin miehestä on jotakin hyötyä, ollaan heti “perhettä”. Mutta kun puhutaan oikeasta luottamuksesta, alkaa sama laulu: tämä on minun.
– Minä näen kaiken, poikani.
Johanna pudisti päätään myötätuntoisesti.
– On raskasta elää sellaisen naisen rinnalla, joka ei oikeasti halua yhdistää elämäänsä miehensä kanssa.
Sitten anoppi käänsi katseensa takaisin Helenaan. Hänen ilmeensä oli muuttunut kovaksi, melkein viralliseksi.
– Tehdään näin. Maanantaina menet notaarin luo ja hoidat asunnon puolikkaan siirtämisen Mikaelille. Ilman lisävänkäämistä. Muussa tapauksessa poikani pakkaa tavaransa ja muuttaa minun luokseni. En aio sallia hänen asua paikassa, jossa hänet pannaan tuntemaan itsensä toisen luokan ihmiseksi päivästä toiseen.
Johanna vaikeni ja nojautui voittajan elkein tuolinsa selkänojaan.
Hän ilmeisesti odotti jonkinlaista reaktiota.
Ehkä kyyneleitä.
Ehkä säikähdystä.
Todennäköisimmin hän odotti, että Helena alkaisi pyytää Mikaelia jäämään, lupaisi harkita asiaa ja suostuisi lopulta vähitellen ainakin jonkinlaiseen osuuteen.
Mutta Helena hymyilikin äkkiä.
– Ymmärsinkö siis ehdot oikein?
– Mitkä ehdot? Johanna kysyi varautuneesti.
– Hyvin yksinkertaiset. Joko lahjoitan puolet asunnosta Mikaelille, tai hän pakkaa tavaransa ja muuttaa teidän luoksenne.
– Juuri niin, Johanna vastasi päättäväisesti. – Ja toivon, että sinulla on riittävästi järkeä tehdä oikea päätös.
– On minulla.
Helena nousi seisomaan.
Mikael, joka oli siihen asti seissyt pöydän vieressä, näytti jo hieman rentoutuvan.
– Näetkö, äiti, hän mutisi. – Tämä piti vain selittää hänelle kunnolla.
Helena katsoi häntä.
– Valitsen toisen vaihtoehdon.
Keittiöön laskeutui hiljaisuus.
Niin täydellinen, että jopa jääkaapin releen yksittäinen naksahdus erottui.