– Olen miettinyt tätä joka kantilta, Helena. Nyt olisi jo aika muuttaa tämän asunnon juridinen asema.
Mikael laski kalliin pelikonsolinsa ohjaimet sohvapöydälle, venytteli raukeasti nojatuolissa ja käänsi katseensa vaimoonsa. Helena istui sohvalla viikkaamassa juuri pestyjä pyyhkeitä. Käsi pysähtyi ilmaan, ja kangas jäi hänen sormiinsa mytyksi.
– Minkä asema?
– Juridisen aseman.
Mikael yritti näyttää mahdollisimman vakavalta. Jostain syystä hän suoristi vielä paidankaulustaankin, aivan kuin olisi valmistautunut tärkeään neuvotteluun.
– Me olemme olleet naimisissa jo kaksi vuotta. Minä osallistun perheen menoihin, ostan ruokaa ja kaikkea. Mutta mitä minä virallisesti olen täällä? En mitään. Ulkopuolinen ihminen, jonka on annettu asua mukana. Ei tunnu hyvältä olla omassa vaimon kodissa pelkkä väliaikainen asukas. Ymmärrätkö sinä?
Helena asetti pyyhkeen muun pyykkipinon päälle. Hän oli ostanut tämän asunnon kolme vuotta ennen kuin oli edes tavannut Mikaelia. Siihen aikaan hän teki päivisin töitä päivystäjänä ja otti iltaisin lisäkeikkoja asiakirjojen parissa. Asuntolainan hän oli maksanut pois etuajassa, säästämällä jokaisesta mahdollisesta kohdasta. Vuosikausiin hän ei ollut suonut itselleen juuri mitään ylimääräistä: ei uusia kenkiä, ei matkoja, ei edes kunnollista lepoa.
Mikael taas kutsui itseään ylpeästi freelancer-suunnittelijaksi. Käytännössä suuri osa hänen ajastaan kului inspiraatiota odotellessa ja pelikonsolin ääressä tuntikausia istuessa. Toisinaan hän sai pieniä toimeksiantoja, joista kertyi vaatimaton summa. Vuokraan verrattavat asumiskulut, sähkö, netti, pesuaineet, kodin laitteet ja muut suuremmat menot olivat jo pitkään olleet Helenan harteilla.
– Mikael, oletko sinä nyt tosissasi? – Helena istahti sohvan käsinojan reunalle. – Sinä tuot ruokaa ehkä kerran viikossa. Ja silloinkin lähinnä sipsejä, energiajuomia ja lihaa, jonka syöt itse parissa päivässä. Mistä sijoituksista sinä oikein puhut?
– No niin, taas tämä alkaa! – Mikael kohotti katseensa teatraalisesti kattoon. – Sinulla kaikki pitää aina muuttaa euroiksi, kuiteiksi ja laskelmiksi! Minä puhun ihan muusta. Luottamuksesta avioliitossa. Siitä, että ihminen tuntee olonsa turvalliseksi omassa kodissaan. Sami erosi juuri, ja hänen vaimonsa heitti hänet käytännössä kadulle yhden matkalaukun kanssa, koska asunto oli vaimon nimissä. Minä en halua joutua samanlaiseen tilanteeseen. Tarvitsen normaalit takeet.
– Ja millaisia takeita sinä haluat asunnosta, jonka minä ostin ennen kuin edes tunsimme?
– Reiluja.
Mikael ristisi käsivartensa rinnalleen ja työnsi leukansa itsepäisesti eteen.
– Siirrä ainakin puolet minun nimiini. Minusta se olisi oikeudenmukaista. Se todistaisi, että sinä todella rakastat minua ja pidät meitä oikeana perheenä. Mehän haluamme joskus lapsia, vai mitä? Mitä sitten tapahtuu? Tuonko minä oman lapseni asuntoon, jossa minulla ei lain mukaan ole mitään asemaa?
Helena katseli miestään muutaman hiljaisen sekunnin. Hän oli jo tottunut Mikaelin erikoisiin päähänpistoihin, loputtomiin puheisiin taiteellisesta vapaudesta sekä siihen varmuuteen, jolla tämä uskoi arjen asioiden järjestyvän jotenkin itsestään. Silti näin röyhkeää vaatimusta hän ei ollut odottanut edes Mikaelilta.
– Mene sinä mieluummin nukkumaan, oikeuksiesi puolustaja.
Hän sammutti kattovalon ja meni parvekkeelle hakemaan loput kuivuneet vaatteet. Tätä järjetöntä keskustelua hän ei halunnut jatkaa. Helena päätteli, että Mikael oli vain kuunnellut liikaa vastikään eronneen Samin valituksia, kiihtynyt niistä ja unohtaisi koko ajatuksensa aamuun mennessä.
Mutta siinä Helena erehtyi.
Mikael ei ainoastaan muistanut kaikkea, vaan päätti myös kutsua perheriitaan tärkeimmän liittolaisensa. Lauantaiaamuna eteisen lukosta kuului yllättäen napsahdus. Helena oli keittiössä eikä ehtinyt edes käytävään, kun Johanna oli jo sisällä. Anoppi oli avannut oven omin päin vara-avaimella, jonka pariskunta oli aikanaan jättänyt hänelle matkoja varten. Alun perin tarkoitus oli ollut, että Johanna kastelisi kukat heidän poissa ollessaan, mutta vähitellen avaimesta oli tullut hänelle lähes pysyvä kulkulupa.
Anoppi näytti tapansa mukaan moitteettomalta. Päällä oli tiukka, hillitty neuletakki, hiukset oli laitettu täsmällisesti paikoilleen, eikä yksikään suortuva sojottanut väärään suuntaan. Silmälasit roikkuivat ohuessa kultaketjussa. Kädessään hänellä oli muovikassi, joka oli täynnä tarjouksesta ostettuja keksejä.
Melkein samalla hetkellä Mikael ilmestyi huoneesta. Hän tuli niin nopeasti, että vaikutti siltä kuin olisi odottanut äitinsä saapumista koko aamun.
– Hyvää huomenta, tytöt.