– Mitä? Mikael henkäisi.
Helena käänsi katseensa häneen rauhallisesti.
– Sinä muutat äitisi luo.
Johanna suoristautui äkisti kuin häntä olisi pistetty neulalla.
– Helena, älä ala esittää mitään näytelmää!
– En minä esitä.
Helena asteli keittiön kaapille, avasi oven ja otti esiin paksun rullan jätesäkkejä. Hän repäisi siitä muutaman irti ja laski ne käteensä.
– Mikaelilla ei taida olla kovin montaa matkalaukkua, hän totesi tyynesti. – Osa tavaroista mahtuu varmasti näihinkin.
Mikael tuijotti vaimoaan kuin tämä olisi yhtäkkiä vaihtanut kokonaan vieraaseen kieleen.
– Oletko sinä tosissasi heittämässä minua ulos?
– Minäkö?
Helena kohotti kulmiaan aidosti hämmästyneen näköisenä.
– Mikael, tämä ei ollut minun keksintöni. Äitisi tarjosi äsken kaksi vaihtoehtoa. Ensimmäinen ei sovi minulle, joten jäljelle jää toinen.
– Ei hän sitä tarkoittanut!
– Mitä hän sitten tarkoitti?
Johanna puuttui heti väliin.
– Minä halusin vain, että ymmärtäisit tilanteen vakavuuden!
– Ymmärsin sen kyllä.
– Sinä rikot perheen neliöiden takia!
Helena vaikeni hetkeksi. Sitten hän laski jätesäkit hitaasti pöydälle.
– Ei, Johanna. Te tulitte asuntoon, jonka olen ostanut omalla työlläni jo ennen kuin edes tunsin poikaanne, ja esititte minulle uhkavaatimuksen: joko annan puolet kodistani pois tai te viette Mikaelin luoksenne. Minä vain hyväksyin ne ehdot, jotka itse asetititte.
Johannan kasvot lehahtivat punaisiksi.
– Mikael-kulta, kuuletko sinä, miten hän puhuu minulle?
– Kuulen, äiti.
Mikael veti hermostuneesti kätensä hiustensa läpi.
– Helena, lopeta tuo järjettömyys. Äiti vain sanoi ajattelemattomasti.
– Minä en sanonut mitään ajattelemattomasti! Johanna parahti heti loukkaantuneena.
Helenaa oli vähällä naurattaa.
– Erinomaista. Sittenhän tässä ei ole minkäänlaista ongelmaa.
Hän poistui keittiöstä.
– Minne sinä menet? Mikael huusi hänen peräänsä.
– Pakkaamaan tavaroitasi.
Nyt miehen kasvoille nousi todellinen pelko. Hän syöksyi Helenan perään.
– Helena, odota nyt!
Mutta Helena oli jo makuuhuoneessa ja avasi vaatekaapin ovea. Hän veti ylimmältä hyllyltä matkakassin ja nosti sen sängylle.
– Mitä ihmettä sinä teet?!
– Autan sinua muuttamaan.
– Minä en muuta minnekään!
Helena kääntyi katsomaan häntä.
– Miksi sitten toit äitisi tänne uhkailemaan minua sinun muutollasi?
Mikaelin suu jäi raolleen. Sanoja ei tullut.
– Halusin vain, että ymmärtäisit minun kantani.
– Ymmärsin.
Helena otti kaapista muutaman hänen t-paitansa.
– Sinun mielestäsi kahden vuoden avioliitto antaa sinulle oikeuden puoleen asunnosta, jonka maksoin silloin, kun en edes tiennyt sinun olevan olemassa.
– En minä noin sanonut.
– Juuri noin sinä sanoit.
– Minä puhuin turvasta!
– Turvaa rakennetaan tekemällä töitä, säästämällä ja hankkimalla omaa omaisuutta, Mikael. Sitä ei rakenneta vaatimalla, että toisen omaisuus kirjoitetaan omiin nimiin.
Hän taitteli paidat kassiin.
– Muista muuten pelikonsolisi. Se on oikeasti sinun.
Mikael kalpeni.
– Aiotko sinä muka pyyhkiä kaksi vuotta avioliittoa pois pelkän asunnon takia?
Helena pysähtyi.
– En. Minä katson ensimmäistä kertaa kunnolla, millainen avioliittomme on näiden kahden vuoden aikana ollut.
Hän istahti sängyn reunalle.
– Ja tiedätkö, mitä minä näen? Minä maksan vastikkeet ja laskut. Minä ostan kodinkoneet. Minä tuon suurimman osan ruoasta tähän talouteen. Minä siivoan. Minä pesen pyykit. Minä hoidan kaikki arjen asiat. Sinä asut tässä ilman vuokraa, käytät kaikkea, mitä täällä on, ja samaan aikaan olet loukkaantunut siitä, ettei asunto ole juridisesti sinun.
– Minä olen sinun miehesi!
– Juuri sen vuoksi en ole kahteen vuoteen laskenut, kumpi tuo tähän elämään mitäkin. Mutta tänään sinä ja äitisi pakotitte minut laskemaan.
Ovelle ilmestyi Johanna. Hänen itsevarmuutensa oli selvästi murentunut.
– Helena, lopeta tämä sirkus. Mikael ei ole lähdössä minnekään.
Helena nosti katseensa häneen.
– Mutta tehän sanoitte, että hän tulee asumaan luoksenne.
– Sanoin niin, jotta tulisit järkiisi!
– Minähän tulin.
Johanna puristi huulensa tiukaksi viivaksi.
– Minulla on, jos et sattunut tietämään, vain yksiö!
Helena oli hetken täysin hiljaa. Sitten hän ei enää pystynyt pidättelemään itseään.
– No nyt tämä muuttuu mielenkiintoiseksi.
– Mikä siinä muka on mielenkiintoista?
– Te vaaditte minua luovuttamaan puolet asunnostani sillä perusteella, ettei pojallanne ole paikkaa, missä asua. Todellisuudessa ette edes aikonut ottaa häntä luoksenne.
– Minun ei tarvitse tässä iässä asua aikuisen poikani kanssa!
– Mutta minun pitäisi lahjoittaa omaisuutta samalle aikuiselle pojalle?
Johanna vaikeni.
Helena nousi seisomaan.
– Johanna, olkaa hyvä ja antakaa avain takaisin.
– Mikä avain?
– Minun asuntoni avain.
– Oletko sinä tullut täysin hulluksi?
– En. Vara-avain annettiin teille vain siksi, että voisitte kastella kukat, jos olemme matkoilla. Ei sitä varten, että tulisitte tänne ilman ennakkovaroitusta.