— Hienoa. Nyt te kaikki olette siis yhdessä päättäneet, että minä olen tämän perheen hirviö.
Mikael nousi myös tuoliltaan.
— Kukaan ei ole sanonut niin.
— Ei tarvitsekaan sanoa. Kyllä se tuli selväksi.
Helena nappasi käsilaukkunsa tuolin selkänojalta ja veti sen tiukasti kainaloonsa.
— Äiti, — Laura sanoi varovasti, — pyydä nyt vain anteeksi.
Helena ei ollut kuulevinaankaan.
Seurasin katseellani, kuinka hän alkoi pukea takkia ylleen.
Tiesin liian hyvin, miten siinä kävisi, jos antaisimme hänen marssia ulos juuri nyt.
Ensin hän kertoisi viikon ajan kaikille, miten me olimme hyökänneet hänen kimppuunsa.
Sitten hän soittaisi Mikaelille.
Ja vähitellen kertomus muuttuisi. Pieni pala kerrallaan. Lopulta tarinassa Helena olisi ainoa, jota oli loukattu.
Niinpä minäkin nousin.
— Helena.
Hän pysähtyi ovella, käsi jo melkein kahvalla.
— Mitä?
— En halua, että lähdette täältä siinä uskossa, että suutun siksi, että kysyitte lapsista.
Hänen katseessaan oli epäluuloa.
— Minä suutun siksi, että te päätitte minun arvoni naisena määräytyvän kolmen asian perusteella: sen, paljonko ansaitsen, teenkö työtä kodin ulkopuolella ja haluanko joskus äidiksi.
Kukaan ei sanonut sanaakaan.
— Ja vaikka en tienaisi euroakaan, — jatkoin, — vaikka Mikael maksaisi tässä kodissa kaiken yksin ja vaikka en koskaan haluaisi lapsia, sekään ei antaisi teille oikeutta nöyryyttää minua oman perheeni edessä.
Helena laski katseensa hetkeksi.
— En minä halunnut nöyryyttää sinua.
— Siinä tapauksessa teidän kannattaa miettiä, miksi kuitenkin teitte niin.
Hänen sormensa puristuivat laukun hihnan ympärille entistä tiukemmin.
Ensimmäistä kertaa koko sinä aikana, jonka olin hänet tuntenut, Helena näytti ihmiseltä, jolta puuttui valmis vastaus.
Mikael tuli viereeni.
Hän ei koskenut minuun.
Hän vain asettui rinnalleni.
Ja se riitti.
Helena huomasi sen.
Hän katsoi ensin poikaansa.
Sitten minua.
Lopulta hän sanoi paljon hiljaisemmalla äänellä:
— En tiennyt, että sinä olet töissä.
— Se asia on nyt tullut selväksi.
— Enkä minä tiennyt sitäkään, että päätös lapsista oli teidän molempien.
Mikael vastasi ennen minua:
— Et tiennyt, koska et koskaan kysynyt. Päätit vastauksen itse.
Helena jäi vielä muutamaksi sekunniksi seisomaan ovelle.
Sitten hän laski laukkunsa hitaasti takaisin tuolille.
Hän ei lähtenyt.
— Anna…
Odotin.
Näin, miten vaikeaa sanojen löytäminen hänelle oli.
— Se, mitä sanoin, oli väärin.
Kukaan ei liikahtanut.
— Minun ei olisi pitänyt puhua sinulle sillä tavalla. Ei varsinkaan kaikkien kuullen.
Katsoin häntä pitkään.
Anteeksipyyntö ei ollut täydellinen.
Mutta se oli ensimmäinen oikea anteeksipyyntö, jonka olin yhdentoista vuoden aikana kuullut hänen suustaan.
— Kiitos, — sanoin.
Helena nyökkäsi.
Sen jälkeen hän palasi hitaasti pöydän ääreen.
Laura siirsi tuolia syrjemmälle, jotta hän pääsi kulkemaan.
Seuraavien minuuttien aikana kukaan ei oikein tiennyt, mistä olisi pitänyt puhua.
Kunnes Tapio katsoi pöydän keskelle ja rykäisi.
— No niin, — hän sanoi. — Nyt kun olemme selvittäneet, kuka maksaa lainaa, kuka käy töissä ja kuka ei halua lapsia… voisimmeko vielä ratkaista sen, kuka söi viimeisen palan omenapiirakkaa?
Kaikkien katseet kääntyivät tyhjään lautaseen.
Antti nosti kätensä hitaasti.
— Minä.
Laura läimäytti häntä kevyesti käsivarteen.
Ja vastoin kaikkia odotuksia jopa Helena hymyili.
Silti se lounas muutti jotakin.
Ei siksi, että Helena sai tietää, paljonko minä ansaitsin.
Eikä siksi, että hänelle vihdoin selvisi, ettei lapsettomuus ollut vain minun päätökseni, vaan yhtä lailla Mikaelin.
Jokin muuttui siksi, että sinä sunnuntaina koko perheen edessä tuli ensimmäistä kertaa selväksi, etteivät meidän valintamme tarvinneet hänen hyväksyntäänsä.
Ja siitä päivästä lähtien aina, kun Helena aloitti lauseen sanoilla:
— No, jos minä olisin teidän asemassanne…
Mikael hymyili ja vastasi:
— Mutta sinä et ole meidän asemassamme, äiti.
Useimmiten se riitti.