Siitä keskustelusta oli ehtinyt kulua kaksi vuotta.
Silloin olimme päätyneet samaan lopputulokseen.
Me emme halunneet lapsia.
Siinä ei ollut mitään traagista.
Ei se ollut mikään ongelma.
Se oli valinta.
Meidän yhteinen valintamme.
— Sano se sitten hänelle, minä sanoin.
Mikael kääntyi katsomaan minua.
— Mitä?
— Kerro äidillesi, kuka päätti, ettei meille tule lapsia.
Helena vilkaisi saman tien poikaansa.
— Mitä tarkoitat tuolla ”kuka”?
Mikael oli hetken vaiti.
Sitten hän laski käsivartensa pöydälle.
— Me molemmat.
— En minä sitä kysynyt.
— Mutta se on vastaus.
— Mikael…
— Me päätimme yhdessä, ettemme halua lapsia.
Helena pudisti hitaasti päätään.
— Ei.
Vastaus oli niin järjetön, että Laura puuttui siihen heti.
— Miten niin ei?
— Minun poikani halusi lapsia.
Mikael katsoi äitiään suoraan silmiin.
— Äiti, olen neljäkymmentävuotias. Luulen jo tässä iässä tietäväni itse, mitä haluan.
— Nyt sinä sanot noin.
— Sanon, koska se on totta.
— Sinä olet muuttunut valtavasti sen jälkeen, kun aloit olla hänen kanssaan.
Silloin Mikaelin kasvoilla tapahtui jokin pieni, mutta selvä muutos.
Siihen asti hän oli yrittänyt pysyä tyynenä.
Nyt se yritys loppui.
— Taasko tämä alkaa?
Helena ei vastannut.
— Aiotko sinä taas tehdä jokaisesta päätöksestä, josta et pidä, Annan syyn?
— En minä niin sanonut.
— Sinä annoit juuri ymmärtää niin.
— Sanoin vain, että ennen sinä olit erilainen.
— Tietenkin olin erilainen. Olin kaksikymmentäyhdeksän.
Helena risti käsivartensa rinnalleen.
— Minä tunnen oman poikani.
— Et, äiti. Sinä tunnet sen version minusta, joka sopii sinulle parhaiten.
Lause putosi pöydälle kuin painava kivi.
Katsoin Mikaelia.
En ollut koskaan kuullut hänen puhuvan äidilleen sillä tavalla.
Eikä Helena ilmeisesti ollut kuullut myöskään.
— Mitä tuon pitäisi tarkoittaa?
— Sitä, että aina kun teen jotain, mikä ei miellytä sinua, sinä väität Annan muuttaneen minut. Kun lopetimme joka lauantaiset käynnit luonasi, se oli Annan vika. Kun päätimme ostaa tämän asunnon emmekä muuttaa sinun lähellesi, se oli Annan vika. Kun en enää kertonut sinulle, paljonko tienaan, sekin oli Annan vika. Ja nyt Annan syyksi laitetaan vielä sekin, ettei meillä ole lapsia.
— Minähän vain olen huolissani sinusta.
— Ala sitten olla huolissasi siitä, miten sinä kohtelet häntä.
Helena kalpeni.
— Vai että nyt minä olen syyllinen?
— Minä sanon sinulle, että sinä juuri vähättelit vaimoani koko perheen edessä asioilla, joista et tiennyt yhtään mitään.
— En minä häntä vähätellyt.
Laura laski haarukkansa pöydälle.
— Äiti, sinä sanoit, ettei hän käy töissä, ettei hän tuo rahaa kotiin eikä edes halua lapsia.
— En minä sanonut, ettei hän halua antaa minulle lapsenlapsia.
— Ei sinun tarvinnutkaan sanoa sitä ääneen.
Helena katsoi tytärtään kuin tämä olisi pettänyt hänet.
Minä istuin edelleen hiljaa paikallani.
Kunnes Helena käänsi katseensa takaisin minuun.
— No, jos sinä kerran tienaat niin hyvin, olisit voinut kertoa sen aikaisemminkin.
Silloin minulta pääsi nauru.
En pystynyt estämään sitä.
— Anteeksi mitä?
— Jos olisin tiennyt sen…
— Olisitteko te silloin kunnioittaneet minua enemmän?
Helena avasi suunsa.
Mutta sanoja ei tullut.
— Juuri siinähän se ongelma on, sanoin. — Te ajattelette, että teidän pitää ensin tietää, paljonko minä ansaitsen, ennen kuin voitte päättää, ansaitsenko minä kunnioitusta.
— Älä pane sanoja minun suuhuni.
— Ei minun tarvitse. Te sanoitte sen aivan itse.
Huoneeseen laskeutui jälleen hiljaisuus.
Tällä kertaa Tapio puuttui keskusteluun.
— Helena, minusta sinun pitäisi pyytää anteeksi.
Helena käänsi päänsä häntä kohti.
— Sinäkin?
— Tässä ei ole kyse puolten valitsemisesta.
— Siltä se kyllä näyttää.
— Ei. Kyse on siitä, että sinä puhuit asioista, joista sinulla ei ollut tietoa.
Helena nousi seisomaan.