Helena sinkosi Tapioon katseen, joka olisi voinut viiltää lasia.
— Olen minä käynyt täällä arkenakin.
— Kahdesti viime vuoden aikana, sanoin rauhallisesti. — Toisen kerran seitsemältä illalla ja toisen kerran pyhäpäivänä.
Mikael veti kämmenensä otsansa yli.
Hän tiesi täsmälleen, mihin tämä oli johtamassa.
Helena ei tiennyt.
— Anna, älä nyt yritä vääntää asiaa päälaelleen.
— En minä väännä mitään. Kysyn vain, miksi te ilmoitatte koko suvun kuullen, etten minä muka tee töitä.
— Koska poikani maksaa kaiken.
Tällä kertaa Mikael reagoi saman tien.
— Mitä?
Helena kääntyi häneen.
— Mikael, sinun ei tarvitse puolustella häntä.
— En minä puolustele. Minä kysyn, mistä sinä olet saanut tuollaisen käsityksen.
— Etkö sinä sitten käy töissä?
— Käyn.
— No niin.
Mikael päästi lyhyen, epäuskoisen naurahduksen.
— Äiti, myös Anna tekee töitä.
Helena jähmettyi.
— Anteeksi kuinka?
Minä pysyin vaiti.
Oli parempi antaa Mikaelin puhua loppuun.
— Hän työskentelee kotoa käsin.
— Ja mitä hän muka tekee?
— Talousneuvontaa.
Helena katsoi ensin minua.
Sitten Mikaelia.
— Kotoa?
— Niin.
— Mutta eihän hän koskaan puhu työstään.
Nyt minä vastasin.
— Koska ette ole koskaan kysynyt siitä minulta.
Se sai hänet hiljaiseksi.
Hetkeksi.
Vain hetkeksi.
— No, mutta kotona työskenteleminen ei kuitenkaan ole ihan sama asia kuin…
Mikael laski kätensä pöydälle.
Ei kovaa.
Mutta riittävän päättäväisesti, jotta Helena vaikeni kesken lauseen.
— Äiti.
Helena sulki suunsa.
— Anna ansaitsee enemmän kuin minä.
Kukaan ei sanonut mitään.
Helena räpäytti silmiään.
Kerran.
Ja sitten uudelleen.
— Mitä?
— Anna tienaa enemmän kuin minä, Mikael toisti.
Tunsin, kuinka kaikkien katseet kääntyivät minuun.
Rahasta puhuminen oli aina tuntunut minusta vastenmieliseltä.
Juuri siksi Helena tiesi meidän taloudestamme niin vähän.
Mikael jatkoi:
— Enkä minä maksa tätä asuntoa yksin.
Helena kurtisti kulmiaan.
— Mutta sinähän sanoit, että teillä on asuntolaina.
— Onkin. Se ei tarkoita sitä, että minä hoidan sen yksin.
— No sitten te maksatte sen yhdessä.
Mikael pudisti päätään.
— Anna maksaa siitä suunnilleen kuusikymmentä prosenttia.
Helenan kasvoilla tapahtui muutos.
Ei mikään suuri.
Vain pieni nytkähdys ilmeessä.
Silti me kaikki huomasimme sen.
Hänen varmuutensa oli kadonnut.
Hän vilkaisi ympärilleen.
Kukaan ei kiirehtinyt hänen tuekseen.
— No… enhän minä sitä voinut tietää.
Katsoin häntä suoraan.
— Aivan.
Helena puristi huulensa tiukaksi viivaksi.
— Mutta se ei muuta sitä toista asiaa.
Siinä se tuli.
Kun yksi väite luiskahti hänen käsistään, hän tarttui heti seuraavaan.
— Mitä toista asiaa? kysyin.
— Lapsia.
Mikael sulki silmänsä hetkeksi.
— Äiti, nyt riittää.
— Ei. Minä haluan ymmärtää tämän. Jos hänellä kerran on hyvä työ, jos hän ansaitsee rahaa ja teillä on asunto… miksi hän ei sitten halua perustaa perhettä?
Tällä kertaa minä kurtistin kulmiani.
— Minulla on jo perhe.
— Tiedät kyllä, mitä tarkoitan.
— Tiedän. Juuri siksi sanon sen noin.
Helena nojautui eteenpäin.
— Minun poikani on aina halunnut lapsia.
Katsoin Mikaelia.
Hän vaikeni täysin.
Se väite yllätti minut aidosti.
— Aina?
Helena näytti tajuavan osuneensa kohtaan, joka sattui.
— Jo pikkupojasta asti.
— Äiti… Mikael varoitti hiljaa.
— Mitä? Sehän on totta. Hän sanoi aina, että hän haluaa jonain päivänä suuren perheen.
Käänsin katseeni mieheeni.
— Mikael?
Hän huokaisi raskaasti.
— Ehkä silloin, kun olin kaksikymmentä.
— Ehkä?
— Anna, mehän olemme puhuneet tästä lukemattomia kertoja.
Se oli totta.
Olimme käyneet asian läpi vuosien varrella yhä uudelleen.
Kun menimme naimisiin, olimme molemmat ajatelleet, että ehkä meillä joskus olisi lapsia.
Sitten vuodet kuluivat.
Tärkeysjärjestyksemme muuttui.
Vähitellen aloimme huomata, ettei kumpikaan meistä oikeastaan kaivannut sitä elämäänsä.
Viimeisin vakava keskustelumme asiasta oli jäänyt jo kauas taakse.