— Oletko sinä enää järjissäsi?! — anoppini Helena räjähti ja huusi minulle ruokapöydän yli. — Et tuo tähän talouteen rahaa, et käy töissä, ja kaiken lisäksi et edes suostu hankkimaan lapsia!
Haarukkani pysähtyi ilmaan, aivan kuin käteni olisi unohtanut liikkeen kesken. Muutamaan sekuntiin kukaan ei sanonut mitään. Mieheni Mikael laski lasinsa hitaasti pöydälle. Hänen sisarensa Laura tuijotti silmät suurina.
Lauran puoliso Antti painoi katseensa lautaselleen, ikään kuin salaatti olisi muuttunut äkkiä koko huoneen kiinnostavimmaksi asiaksi. Jopa Tapio, Helenan vanhempi veli, keskeytti syömisen.
Katsoin anoppiani suoraan. Hänen kasvonsa hehkuivat närkästyksestä.
Ei ollut ensimmäinen kerta, kun hän katsoi oikeudekseen kommentoida elämääni. Mutta näin pitkälle hän ei ollut koskaan aikaisemmin mennyt.
Eikä varsinkaan koko suvun kuullen.
— Äiti… — Mikael aloitti.
— Ei, Mikael. Tänään minä en vaikene.
Helena kohotti kätensä pysäyttääkseen hänet.
— Jonkun on vihdoin sanottava asiat niin kuin ne ovat.
Laskin haarukan rauhallisesti takaisin lautaselle.
Oli sunnuntai.
Mikael ja minä olimme kutsuneet hänen perheensä meille lounaalle. Olin käyttänyt suuren osan aamupäivästä paistin, perunoiden, kasvisten, salaatin ja omenapiirakan valmistamiseen.
Vielä viisi minuuttia aiemmin kaikki oli ollut suhteellisen sopuisaa.
Sitten Laura oli ohimennen maininnut, että eräs hänen työtovereistaan odotti lasta.
Aivan tavallinen keskustelunaihe.
Kunnes Helena käänsi katseensa minuun.
— No milloin teidän vuoronne oikein tulee?
Hymyilin kevyesti.
— Meillä ei tällä hetkellä ole suunnitelmissa hankkia lapsia.
Minun olisi pitänyt arvata, ettei sellainen vastaus riittäisi hänelle.
— Tällä hetkellä?
Helena laski oman haarukkansa pöydälle.
— Te olette olleet naimisissa yksitoista vuotta.
— Tiedän kyllä.
— Mitä te sitten vielä odotatte?
Mikael puuttui keskusteluun.
— Äiti, se on meidän asiamme.
Helena ei kuitenkaan vilkaissutkaan poikaansa.
Hänen silmänsä pysyivät minussa.
— Vai etkö sinä muka halua lapsia ollenkaan?
En vastannut heti.
Se ei ollut keskustelu, jota halusin käydä kuuden muun ihmisen edessä ruokapöydässä.
— Helena, en usko, että tämä on lounaspöytään sopiva aihe.
Hän päästi suustaan kuivan naurahduksen.
— Eli vastaus on kyllä.
— Se tarkoittaa täsmälleen sitä, mitä äsken sanoin.
— Sinulla on aina vastaus valmiina kaikkeen.
Vedätin hitaasti henkeä.
Mikael yritti uudelleen.
— Äiti, anna olla.
Mutta silloin Helena menetti malttinsa lopullisesti.
— Oletko sinä enää järjissäsi?! Et tuo kotiin rahaa, et työskentele, ja kaiken kukkuraksi et edes halua lapsia!
Sen jälkeen laskeutunut hiljaisuus oli toisenlainen kuin aiempi.
Se ei ollut enää pelkästään kiusallinen.
Se oli painava.
Melkein käsin kosketeltava.
Katsoin Mikaelia.
Hän näytti aivan yhtä tyrmistyneeltä kuin minäkin.
Sitten käänsin katseeni takaisin Helenaan.
— Mitä te juuri sanoitte?
— Sen, mitä me kaikki ajattelemme.
Laura nosti päänsä äkisti.
— Äiti, minä en ajattele noin.
— Älä sinä sekaannu tähän.
— Mutta sinä sanoit juuri ”me kaikki”.
— Se oli vain sanonta.
— Älä sitten puhu minun puolestani, — Laura vastasi.
Helena huitaisi kädellään kärsimättömästi.
— En minä sinulle puhu. Minä puhun Annalle.
Nojauduin hieman taaksepäin tuolissani.
Kummallista kyllä, en ollut enää samalla tavalla vihainen kuin hetkeä aiemmin.
En ainakaan sillä tavalla kuin Helena luultavasti oli odottanut.
Halusin ymmärtää vain yhden asian.
— Miksi te oikeastaan kuvittelette, etten minä käy töissä?
Helena räpäytti silmiään.
— Koska et käy.
— Kuka teille on niin kertonut?
— Ei sitä kenenkään tarvitse minulle kertoa.
— Eli te olette päättäneet sen aivan itse.
— Joka kerta kun minä tulen tänne, sinä olet kotona.
Olin vähällä hymyillä.
— Te tulette tavallisesti viikonloppuisin.
Tapio rykäisi vaimeasti peittääkseen naurunpyrskähdyksensä.