Tai ystävien luo. Sillä tavalla ihmiset yleensä toimivat.
— Entä jos sairastun? Jos minulle tulee oikeasti huono olo?
— Silloin soitat ja sanot suoraan: ”Minulla on huono olo.” Silloin me tulemme itse hakemaan sinut, Mika vastasi. — Mutta jos kyse on vain siitä, että ”piipahdan nopeasti” ilman ennakkosoittoa, ovi pysyy lukossa.
Helena purskahti äänekkääseen itkuun.
— Sinä petit minut… hänen takiaan!
— En minä ole pettänyt sinua, Mika sanoi väsyneesti mutta lujasti. — Minä valitsen oman perheeni. Sen perheen, jonka olen itse rakentanut. Jos sinun on vaikea hyväksyä sitä, se on sinun asiasi. Mutta näillä säännöillä mennään.
Hän katkaisi puhelun ja laski sen pöydälle. Sitten hän kääntyi katsomaan Annaa.
— Oliko siinä kaikki? hän kysyi hiljaa.
— Melkein. Anna nousi, tuli hänen viereensä ja istuutui. — Vielä yksi sääntö. Se kaikkein tärkein.
— Mikä?
— Jos joku sinun suvustasi ylittää rajan vielä kerran, minä en ala enää riidellä. Minä vain lähden. Päiväksi, viikoksi, kuukaudeksi. Ilman selityksiä. Jotta sinäkin ymmärtäisit, miltä tuntuu, kun toiset päättävät siitä, mitä omassa kodissasi tapahtuu.
Mika tarttui hänen käteensä. Annan sormet olivat kylmät.
— Minä ymmärsin, Anna. Tänään. Kun äiti soitti ja huusi, minä tunsin ensimmäistä kertaa vuosiin… häpeää. Häpesin sitä, että olin antanut tämän kaiken jatkua. Anna anteeksi.
Anna painoi otsansa hänen otsaansa vasten.
— En minä halua, että valitset minun ja äitisi välillä. Minä haluan, että valitset meidät. Ja opetat myös heidät kunnioittamaan sitä valintaa.
Mika veti hänet syliinsä niin tiukasti, että Annan oli vaikea hengittää.
— Minä opetan. Lupaan sen.
Kuukausi kului.
Aluksi kaikki oli hankalaa. Helena ei soittanut viikkoon lainkaan, sillä hän oli loukkaantunut verisesti. Lopulta hän kuitenkin otti yhteyttä. Ääni oli kuiva ja varovainen, kun hän kysyi, voisiko tulla lauantaina kahdeksi tunniksi ja saisiko tuoda mukanaan kaalipiirakkaa. Hän saapui täsmälleen sovittuun aikaan, ilman kasseja, kattiloita ja ylimääräisiä nyssäköitä. Hän istui hiljaa, joi teetä ja lähti sitten. Ovella hän sanoi vain matalalla äänellä:
— Kiitos, että otitte minut vastaan.
Viikkoa myöhemmin myös Sari ilmoitti tulostaan etukäteen. Hän tuli yksin ja toi kaupasta ostetun kakun. Keittiössä hän istui tuolilla ja heilutteli jalkojaan, kunnes kysyi yhtäkkiä:
— Anna, voisinko joskus käydä teillä suihkussa? Meiltä katkaistiin lämmin vesi kahdeksi viikoksi.
— Voit, Anna vastasi. — Mutta vain silloin, kun minulla ei ole työpuhelua kesken. Ja siitä sovitaan etukäteen.
— Sovittu, Sari sanoi ja hymyili — ensimmäistä kertaa vilpittömästi.
Liisa soitti itse ja kysyi, saisiko poiketa tunniksi. Hän toi mukanaan suolakurkkuja. Hän istui hetken, valitti verenpaineestaan ja lähti kotiin. Avainta ei kukaan enää pyytänyt takaisin.
Sitten tapahtui juuri se, mitä Anna oli eniten pelännyt.
Lokakuun puolivälissä Helena vietiin sairaalaan. Hänen verenpaineensa oli noussut kahteensataan. Mika lähti heti paikalle, ja Anna meni perässä termospullon ja lämpimän viltin kanssa. Hän istui koko yön käytävällä, kun Helena sai tiputusta.
Aamulla anoppi avasi silmänsä, näki miniänsä ja hänen kasvoilleen ilmestyi jotakin uutta. Se ei ollut loukkaantumista eikä itsepäisyyttä, vaan kiitollisuutta.
— Anna… hän kuiskasi. — Kiitos, että tulit.
— Mehän olemme perhettä, Anna vastasi yksinkertaisesti.
Ja ensimmäistä kertaa vuosien aikana Helena nyökkäsi vastaan väittämättä.
Sen jälkeen kaikki alkoi muuttua. Ei kerralla. Ei dramaattisesti. Mutta kuitenkin.
Vierailuja oli harvemmin, mutta niissä oli enemmän lämpöä. Piirakkaa Helena toi enää juhlapäivinä. Avainta ei kukaan vaatinut takaisin.
Joulukuussa Anna sai tietää olevansa raskaana. Mika kertoi uutisen ensimmäisenä äidilleen. Kun Helena tuli sovittuna päivänä kylään, hän laski pöydälle pienet virkatut vauvantossut.
— Aloitin jo, hän sanoi. — Jos teille sopii.
Anna katsoi häntä, sitten Mikaa ja sen jälkeen taas anoppiaan.
— Sopii meille, hän hymyili. — Ja tarjoamme vielä teetäkin. Sekä leivoksia.
Sillä hetkellä Anna ymmärsi jotakin.
Rajat eivät ole muureja. Ne ovat ovia, jotka avautuvat vain niille, jotka ovat oppineet koputtamaan. Ja he olivat oppineet.