Mikan avain kääntyi lukossa vasta myöhemmin — Anna ei ollut päästänyt häntä alaovesta sisään ennen kuin oli kuullut hänen äänensä. Hän oli joutunut nousemaan yhdeksänteen kerrokseen portaita pitkin. Kun hän ilmestyi ovelle, hän hengitti raskaasti, hiukset sateesta märkinä. Toisessa kädessä roikkui S-marketin muovikassi: maitoa, leipää ja Annan lempimansikkajogurttia. Aivan kuin muutama ostos olisi voinut paikata kaiken.
— Anna… hän aloitti jo kynnykseltä.
Anna kohotti kätensä ja pysäytti hänet.
— Ensimmäiseksi lukot, hän sanoi tyynesti. — Huomenna kymmeneltä tulee lukkoseppä. Teetetään kaksi uutta avainsarjaa. Yksi sinulle, yksi minulle. Sinun sukulaisillasi ei ole enää avainta tähän asuntoon.
Mika nyökkäsi sanomatta mitään. Hän riisui takkinsa, meni olohuoneeseen ja istahti sohvalle. Kauppakassi jäi lattialle hänen jalkojensa viereen. Hän katsoi ikkunaan, jota pitkin sadepisarat valuivat vinoina juovina.
— Äiti on soittanut kolme kertaa, hän sanoi hiljaa. — Hän itkee. Väittää, että nöyryytit hänet koko talon edessä. Sari kirjoitti, että olet mielipuoli. Liisa puolestaan kysyi vain, olemmeko vielä hengissä.
Anna istuutui häntä vastapäätä. Hän laski kädet syliinsä ja puristi sormet toistensa ympärille.
— En minä nöyryyttänyt ketään. Minä puolustin itseäni. Ja samalla myös sinua.
— Minua? Mika naurahti katkerasti. — Miltä muka?
— Siltä, että jonain päivänä palaisit kotiin eikä täällä olisi enää vaimoa. Eikä sitä lasta, josta olemme puhuneet. Olisin vain pakannut tavarani ja lähtenyt. Ilman selityksiä. Niin ihmiset usein tekevät, kun viimeinenkin kärsivällisyyden rippeensä on kulunut pois.
Mika nosti katseensa. Hänen silmissään oli yhtä aikaa väsymystä, hämmennystä ja pelkoa.
— En tajunnut, että tämä on ollut sinulle noin raskasta, hän myönsi. — En oikeasti ymmärtänyt. Luulin, että sinä… no, olet rauhallinen ihminen. Että kestät.
— Minä kestin kolme vuotta, Mika. Kolme. Kokonaista. Vuotta. Joka ikinen päivä. Kun sinä olet töissä, minä olen täällä yksin teidän ”piipahdamme vain hetkeksi” -vieraidenne kanssa. Kun sinä toistelet, että hehän ovat sukulaisia, minä pesen vieraiden ihmisten astioita ja hymyilen, koska en halua loukata sinua.
Mika painoi päänsä alas.
— Olin typerä, hän sanoi yksinkertaisesti.
— Et pelkästään typerä. Sinä olet tottunut siihen, että sinulle annetaan kaikki anteeksi. Äitisi taas on tottunut siihen, että hän saa tehdä mitä tahansa. Ja minä… minä en halua enää olla se ihminen, joka antaa kaiken anteeksi.
Hiljaisuus laskeutui heidän väliinsä raskaana, mutta siinä ei ollut vihamielisyyttä. Se tuntui enemmänkin puhdistavalta, kuin myrskyn jälkeiseltä ilmalta.
— Mitä sinä sitten ehdotat? Mika kysyi lopulta.
— Sääntöjä. Selkeitä sääntöjä kaikille. Ja sinä kerrot ne heille, koska kyse on sinun perheestäsi.
Mika nyökkäsi hitaasti.
— Sano.
Anna avasi laatikon ja otti esiin paperiarkin. Hän oli kirjoittanut sen jo päivällä odottaessaan sekä lukkoseppää että Mikaa.
— Ensimmäinen kohta. Avaimet ovat vain meillä kahdella.
Toinen. Vierailuista sovitaan etukäteen, vähintään päivää aiemmin.
Kolmas. Jos teen töitä, en ole käytettävissä, vaikka istuisin fyysisesti kotona.
Neljäs. Jos joku tulee kylään, hän tuo ruokaa mukanaan tai tilaa sen. Minä en ole päivystävä kotikokki.
Viides. Vierailuja enintään kaksi kertaa kuukaudessa. Ja jos olen yksin kotona, ne kestävät korkeintaan kolme tuntia.
Mika luki paperin läpi ääneti. Sitten hän vilkaisi Annaa.
— Aika tiukkaa.
— Tiukkaa on se, että neljä ihmistä ryntää keskelle työpäivääni ja vaatii lounasta, Anna vastasi. — Tämä on vain kohtuullista.
Mika taittoi paperin kahtia. Sitten vielä kerran pienemmäksi.
— Soitan äidille. Heti. Sinun kuultesi.
Anna ei ollut odottanut sitä. Hän oli varautunut vitkutteluun, pehmittelyyn, siihen että Mika pyytäisi lievennyksiä tai ehdottaisi jonkinlaista kompromissia. Mutta Mika otti puhelimen esiin, laittoi kaiuttimen päälle ja valitsi äitinsä numeron.
— Mika, vihdoinkin! Helenan ääni muuttui heti ensimmäisestä sanasta itkuiseksi huudahdukseksi. — Ymmärrätkö sinä ollenkaan, miten hän kohteli minua? Minähän olen rakastanut häntä kuin omaa tytärtäni koko tämän ajan…
— Äiti, Mika keskeytti päättäväisesti. — Kuuntele nyt, äläkä keskeytä. Tästä päivästä lähtien säännöt ovat nämä.
Ja hän luki paperin ääneen. Kohta kohdalta. Ilman pehmennyksiä, ilman ”ehkä”-sanoja, ilman pakotietä. Selkeästi, rauhallisesti ja niin, ettei asiasta jäänyt tulkinnanvaraa.
Puhelimen toisessa päässä vallitsi ensin täydellinen hiljaisuus. Sitten kuului niiskutusta.
— Eli minun pitää tästä lähtien varata aika, jos haluan tulla oman poikani luo?
— Kyllä, äiti, Mika vastasi. — Kuten lääkärille.