Työhuoneen ovi avautui kapealle raolle. Sari kurkisti sisään kuin mitään erikoista ei olisi tapahtunut.
– Anna, onko sinulla iPhonen laturia? Minulta loppui akku…
Anna kohotti kätensä ja näytti selvästi: hiljaa, olen kokouksessa. Sari vain kohautti olkapäitään ja kuiskasi niin kovaa, että ääni kuului varmasti kuulokkeisiin asti.
– Ei me häiritä. Me istutaan keittiössä.
Viiden minuutin kuluttua paistetun kanan tuoksu levisi jokaiseen huoneeseen. Kymmenen minuutin päästä Helena koputti oveen.
– Anna, missä teidän iso paistinpannu on? En löytänyt sitä pienempääkään.
Anna sulki mikrofonin, mutisi kameralle lyhyen anteeksipyynnön ja nousi. Hän meni eteiseen, kuulokkeet yhä päässään.
– Helena, minä olen palaverissa. Todella tärkeässä palaverissa.
– Näen, näen, – anoppi huitaisi kädellään. – Käännän vain kanan nopeasti.
Ja siinä hetkessä jokin Annan sisällä napsahti lopullisesti poikki.
Hän jäi seisomaan oviaukkoon. Kuulokkeet roikkuivat kaulalla, ja kannettavan näytöllä vilkkui projektipäällikön viesti. Keittiössä Helena, Sari ja Liisa katsoivat häntä kuin hän olisi yhtäkkiä muuttunut vieraaksi ihmiseksi.
– Pyydän teitä lähtemään, Anna sanoi uudelleen. Nyt hänen äänensä ei enää värissyt. – Heti.
Sari tuhahti.
– No niin, taas miniä sai kohtauksen. Kerrotaan tästä kyllä Mikalle.
– Kertokaa vain, Anna vastasi tyynesti. – Ja jättäkää avaimet eteisen lipaston päälle. Kaikki kappaleet.
Keittiöön laskeutui hiljaisuus. Se oli niin paksu, että hellalla porisevan keiton ääni tuntui liian kovalta.
Helena toipui ensimmäisenä.
– Mitä sinä oikein kuvittelet itsestäsi? – hänen äänensä kohosi kimeäksi. – Minä olen miehesi äiti!
– Olette mieheni äiti, Anna nyökkäsi. – Ja minä olen tämän kodin emäntä. En aio enää sietää sitä, että tänne tullaan ilmoittamatta työpäiväni aikana, laitetaan ruokaa, syödään, jätetään sotkut ja poistutaan vasta sitten, kun sattuu huvittamaan.
Liisa, joka oli siihen asti pysynyt vaiti, nousi hitaasti tuolilta.
– Tytöt, mennään. Ei tehdä tästä enempää numeroa.
– Kyllä tästä vielä numero tehdään! Helena tokaisi ja paiskasi kauhan tiskialtaaseen niin, että metalli kalahti. – Mika saa kuulla, miten sinä kohtelet hänen äitiään!
– Mika tietää jo tarpeeksi, Anna sanoi hiljaa. – Ja tänä iltana puhumme tästä lopullisesti. Nyt pyydän teitä poistumaan.
Hän astui sivuun ja jätti kulkuväylän vapaaksi.
Sari nappasi laukkunsa tuolilta ja mutisi mennessään jotain hysteerikoista ja kiittämättömistä ihmisistä. Liisa huokaisi raskaasti ja seurasi häntä eteiseen.
Helena jäi viimeiseksi. Hänen silmänsä kiilsivät kyynelistä, mutta oli mahdoton sanoa, johtuiko se loukkaantumisesta vai raivosta.
– Sinä vielä kadut tätä, hän sihisi. – Sen minä lupaan.
– Ehkä, Anna vastasi. – Mutta näin en enää suostu elämään.
Ovi sulkeutui. Lukko napsahti kiinni.
Anna nojasi selkänsä seinään ja valui hitaasti lattialle istumaan.
Se oli loppu.
Tai ehkä vasta alku.
Hän istui siinä kymmenen minuuttia, kunnes Mikan viesti ilmestyi puhelimen näytölle.
”Äiti soitti. Hän itkee. Sanoo, että heitit heidät ulos. Anna, mitä tapahtui?”
Anna kirjoitti vastauksen, pyyhki sen pois ja aloitti uudestaan.
”Tule kotiin. Meidän täytyy puhua vakavasti. Tänään päätämme kaiken, kerralla ja lopullisesti.”
Hän nousi lattialta ja meni keittiöön. Keitto oli jäähtynyt. Pöydällä lojui puoliksi syöty kana, kolme likaista lautasta, murusia ja rasvatahra.
Anna avasi ikkunan selälleen, jotta haju haihtuisi.
Sitten hän otti puhelimen käteensä ja muutti alaoven koodin. Sen jälkeen hän soitti lukkosepälle ja sopi ajan seuraavalle päivälle: lukko vaihdettaisiin.
Vasta sen jälkeen hän palasi kannettavan ääreen ja kirjoitti projektipäällikölle sähköpostin.
”Pahoittelen teknisiä ongelmia. Olen valmis jatkamaan kokousta milloin tahansa, kun se teille sopii.”
Ja vasta sitten hän antoi itselleen luvan itkeä. Hiljaa, ilman nyyhkytystä. Kyyneleet vain valuivat poskia pitkin.
Hän tiesi, että vaikein oli vasta edessä.
Mika tulisi pian kotiin. Hänen olisi valittava.
Joko he rakentaisivat yhdessä uudet säännöt.
Tai sitten… Anna ei vielä tiennyt, mitä sen jälkeen tapahtuisi.
Mutta takaisin entiseen ei ollut enää paluuta.