– Lounasta saatte vaatia omissa kodeissanne. Nyt keräätte tavaranne ja poistutte minun asunnostani, jokainen teistä, – miniä sanoi kylmän rauhallisesti.
– Anna, oletko sinä menettänyt järkesi? – anoppi Helena pysähtyi keittiön kynnykselle kauha kädessään, aivan kuin joku olisi nykäissyt hänet paikalleen. – Mehän vain poikkesimme, niin kuin aina ennenkin… Keitonkin ehdin jo sekoittaa, ja lihat otin valmiiksi esiin…
Anna seisoi työhuoneensa ovella kuulokemikrofoni yhä päässään. Kannettavan näytöllä kuva oli jähmettynyt, ja punainen tallennusmerkki oli sammunut vain hetkeä aiemmin. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, mutta katseessa paloi sellainen päättäväisyys, jota kukaan ei ollut hänessä ennen nähnyt.
– Helena, – hän lausui matalalla äänellä, mutta jokainen sana osui terävänä, – teidän on lähdettävä tästä asunnosta heti. Pyydän.
Olohuoneesta kuului tohveleiden laahaavaa ääntä. Käly Sari kurkisti äitinsä selän takaa puhelin kädessään; näytöllä pyöri suora lähetys hänen ystävilleen.
– Anna, oletko tosissasi? – Sari venytti sanoja ivallisesti. – Mehän olemme sukua.
– Sukulaiset soittavat ovikelloa ja kysyvät, sopiiko tulla sisään, – Anna vastasi korottamatta ääntään. – He eivät marssi omin luvin sisälle keskellä päivää, kun minulla on yhtä aikaa neuvottelu Turun ja Lontoon kanssa.
Helena avasi suunsa, mutta sulki sen saman tien. Kauha hänen kädessään värähti, ja lattialle putosi yksi tumma pisara keittoa, verenpunainen kuin varoitusmerkki.
Kaikki oli alkanut kolme vuotta aiemmin, kun Anna ja Mika muuttivat tähän kolmioon Turun laitamille rakennettuun uuteen kerrostaloon. Asunto oli ostettu yhdessä lainalla: Anna oli sijoittanut siihen perheeltä saamansa tuen sekä freelancer-töistään keräämänsä säästöt, Mika taas oli käyttänyt viimeisistä projekteistaan saamansa bonukset. Omistus oli kirjattu tasan puoliksi molempien nimiin.
Aluksi paikalle ilmestyi vain anoppi. Hän tuli muka “katsomaan lapsia”, toi mukanaan kattiloita ja piirakoita ja viipyi tunnin tai pari. Vähitellen tunnista tuli koko päivä. Sen jälkeen vierailuista katosi ilmoittaminen kokonaan. Helenalla oli oma avain, jonka Mika oli antanut hänelle “varmuuden vuoksi”.
Sitten mukaan tuli Sari. “Pistäydyn vain tunniksi, olen muutenkin menossa keskustaan, ja teillä on niin helppo pysäköidä.” Hänen jälkeensä alkoi käydä Liisa-täti Turun seudulta: “Bussi kulkee vain kerran päivässä, ja kun olen tässä suunnalla, niin samalla käyn teilläkin.” Lopulta ilmestyi myös Mikan serkku Antti: “Tarvitsen vain yöpaikan siihen asti, kun löydän vuokrahuoneen.”
Anna teki töitä kotoa käsin. Hän käänsi teknisiä tekstejä, tulkkasi konferensseissa etänä ja saattoi pahimpina päivinä istua koneen ääressä kaksitoista tuntia. Asiakkaita oli Euroopassa, Aasiassa ja Amerikassa. Aikataulut olivat tiukat, määräajat armottomia, eikä yksikään minuutti ollut ylimääräinen.
Samaan aikaan heidän keittiössään porisi keitto, kylpyhuoneessa pestiin vieraiden ihmisten vaatteita, ja olohuoneessa huusivat tv-sarjat täydellä äänenvoimakkuudella.
Mika vain huitaisi kädellään. “Älä nyt, Anna. He tulevat vain hetkeksi. Äidillä on tylsää. Sari etsii uutta työtä. Emmehän me voi sukulaisia pihallekaan heittää.”
Anna nieli kaiken. Hän hymyili, vaikka väsytti. Hän laittoi ruokaa kaikille, tiskasi, siivosi ja teki omat työnsä öisin, kun asunto oli vihdoin hiljentynyt.
Tähän päivään asti.
Tänään oli ratkaiseva neuvottelu vuoden mittaisesta, noin 30 000 euron arvoisesta sopimuksesta. Suuri saksalainen yritys oli siirtymässä uuteen ohjelmistoon ja etsi pysyvää suomi–englanti-tulkkia. Haastattelu saattoi muuttaa kaiken. Anna oli valmistautunut siihen kaksi viikkoa. Mika tiesi sen. Hän oli jopa luvannut: “Sanon äidille, ettei hän tule tänään.”
Ja sitten kello löi kaksitoista. Anna istui kuulokkeet päässään, näytöllä kahdeksan ihmistä Berliinistä ja Lontoosta, ja hän tulkkasi reaaliajassa esitystä uusista algoritmeista.
Juuri silloin avain kääntyi lukossa.
– Anna, me vain nopeasti poikkeamme! – Helenan ääni levisi koko asuntoon. – Toin vähän kanaa, paistan sen saman tien, kun te olette Mikan kanssa kuitenkin taas syöneet vain voileipiä!