Lapset tulivat hänen luokseen, ja Mika vei heidät ulos pihalle.
Johanna keräsi tavarat kasaan. Hänen kasvoiltaan näki yhä, ettei hän ollut tyytyväinen tilanteeseen, mutta hän ei enää jatkanut väittelyä.
Matti oli ensimmäinen, joka astui Antin luo.
— Olisi meidän oikeasti pitänyt soittaa etukäteen.
— Niin olisi, isä.
— Me lähdemme.
Helena ei kuitenkaan liikahtanut paikaltaan.
— Siinäkö se nyt sitten oli? Eikö edes syödä?
Anna vilkaisi kelloa.
— Te tulitte ilmoittamatta. Me emme olleet varautuneet ottamaan vieraita vastaan.
— Mutta mehän toimme ruokaa mukana.
— Voimme syödä yhdessä tänään, Anna sanoi rauhallisesti. — Sen jälkeen te kuitenkin lähdette kotiin. Seuraavasta käynnistä sovitaan etukäteen.
Anoppi oli selvästi odottanut, että miniä ajaisi heidät saman tien portista ulos. Siksi ehdotus hämmensi häntä.
— Eli tänään saamme jäädä?
— Muutamaksi tunniksi. Emme koko loppukesäksi.
Mika sytytti pienen grillin, joka Antilla ja Annalla oli jo ennestään. Antti ryhtyi valmistamaan lihaa, Anna pilkkoi vihanneksia, ja Johanna jakoi ruokia lautasille. Ilmassa ollut kireys alkoi vähitellen hellittää, vaikka Helena pysyttelikin enimmäkseen vaiti.
Huoneista, teltoista ja yhteisestä kesälomasta ei enää puhuttu. Lapset leikkivät pihalla vain niissä kohdissa, joissa työkaluja ei ollut levällään. Johanna piti itse huolen siitä, etteivät he menneet vajalle päin.
Ruokailun jälkeen sukulaiset auttoivat korjaamaan pöydän. Johanna kokosi lasten tavarat, Mika tarkisti grillin ja kaatoi hiilien päälle vettä. Illan lähestyessä molemmat autot ajoivat pois pihasta.
Anna sulki portin ja palasi talon luo.
Antti istui kuistin portailla. Hänen vieressään lojui penkki, joka oli jäänyt kesken kokoamisen.
— Olin jo vähällä antaa periksi, hän myönsi.
— Huomasin sen.
— Meinasin sanoa, ettei elokuun loppuun ole enää niin pitkä aika ja että kyllä sen jotenkin kestäisi.
Anna istuutui hänen viereensä, mutta jätti heidän väliinsä pienen raon.
— Ja syksyllä he olisivat keksineet tulla poimimaan omenoita. Talvella viettämään juhlia. Ensi kesänä Johanna olisi tuonut tänne jo uima-altaan.
Antti hymähti.
— Hän taisi oikeasti suunnitella sitä.
— Juuri siksi tämä piti pysäyttää tänään.
Antti pyöritteli ruuvimeisseliä käsissään.
— En minä halunnut riitaa.
— Mutta olisit saanut tilalle jatkuvan ärtymyksen omassa kodissasi.
— Tiedän.
Anna katsoi miestään vakavasti.
— Sellaisia päätöksiä, jotka koskevat meitä molempia, ei voi tehdä vain siksi, että pelkää jonkun muun loukkaantuvan.
Antti nyökkäsi hitaasti.
— Minäkin halusin asua täällä rauhassa. En vain uskaltanut sanoa sitä äidille.
— Nyt sanoit.
— Myöhään, mutta sanoin kuitenkin.
Anna otti käteensä penkin kokoamisohjeen.
— Tehdään tämä loppuun. Muuten se makaa tässä vielä syksylläkin.
He työskentelivät auringonlaskuun asti. Antti kiinnitti lautoja paikoilleen, ja Anna tarkisti, että osat tulivat suoraan. Kun penkki oli vihdoin valmis, he kantoivat sen omenapuun alle ja istuivat siihen ensimmäistä kertaa sinä päivänä ilman kiirettä ja ilman vieraita odotuksia.
Muutaman päivän kuluttua Helena soitti Antille. Puhelu ei kestänyt kauan.
— Äiti haluaisi tulla lauantaina, Antti kertoi vaimolleen.
— Ketkä kaikki olisivat tulossa?
— Isä, Johanna, Mika ja lapset.
Anna laski ostoslistan käsistään.
— Yöksi?
— Ei. He tulisivat aamulla ja lähtisivät päivällisen jälkeen. Lupasivat tuoda ruokaa ja auttaa pihalla.
— Meidän oli tarkoitus saada polku valmiiksi tänä lauantaina.
— Sanoin sen. Isä ehdotti, että voisi auttaa lautojen kanssa, ja Mika lupasi viedä oksakasat pois.
Anna mietti hetken.
— Tulkoon yhdeltätoista.
Lauantaina sukulaiset saapuivat täsmälleen sovittuun aikaan. Helena toi kakun, Johanna puutarhavalaisimia, ja Matti nosti auton tavaratilasta työhanskat.
Tällä kertaa kukaan ei marssinut pihaan jakelemaan määräyksiä.
— Mihin ruuat voi laittaa? Helena kysyi.
— Keittiöön, vapaalle hyllylle, Anna vastasi.
Johanna ei lähtenyt tutkimaan makuuhuoneita. Hän auttoi lapsia vaihtamaan pihavaatteet ja kysyi, missä heidän oli lupa leikkiä.
Mika kantoi Antin kanssa oksia pois. Matti ryhtyi laittamaan polkuun tulevia lautoja. Helena oli jo avaamassa suutaan antaakseen muutaman neuvon pihan järjestelystä, mutta pysähtyi ajoissa ja nielaisi sanansa.
Lounaan jälkeen kaikki jatkoivat töitä. Iltaan mennessä polku oli melkein valmis, piha siistiytynyt huomattavasti, ja lapset olivat niin väsyneitä, että pyysivät itse päästä kotiin.
Ennen lähtöä Johanna jäi hetkeksi portin viereen.
— Me emme tule ensi viikonloppuna. Meillä on muuta menoa.
— Selvä, Anna vastasi.
— Mutta kahden viikon päästä voiko siitä kysyä?
— Tietenkin. Sovitaan ensin päivä.
Johanna nyökkäsi lyhyesti.
Helena tuli viimeisenä Annan luo.
— Jätin kakun teille.
— Kiitos.
— Emmehän me tänään olleet tiellä?
Anna katsoi anoppiaan. Kysymys kuulosti oudolta hänen suustaan, mutta siinä ei ollut pilkkaa.
— Tänään kaikki meni hyvin.
— No, sitten nähdään seuraavalla kerralla.
Autot lähtivät, kun elokuun aurinko oli jo painumassa puiden taakse.
Vähitellen sukulaiset tottuivat siihen, että ensin soitettiin. Joskus Antti ja Anna kutsuivat koko joukon päiväksi käymään. Toisinaan he sanoivat ei, koska remontti oli kesken tai koska he halusivat viettää viikonlopun kahdestaan. Enää kukaan ei ottanut kieltäytymistä henkilökohtaisena loukkauksena.
Yritys muuttaa taloon koko kesäksi muuttui pian muistoksi, jota kaikki ajattelivat hieman vaivautuneina. Johanna ei enää puhunut huoneista ominaan, eikä Mika tuonut tavaroita paikalle sopimatta siitä ensin. Helena lakkasi tekemästä suunnitelmia talon omistajien puolesta.
Talo oli edelleen lainalla ostettu, se vaati työtä ja söi jatkuvasti rahaa. Anna ei peitellyt sitä eikä antanut kenenkään kohdella heidän hankintaansa ilmaisena lomapaikkana koko suvulle.
Hän ei järjestänyt suurta riitaa, ei ajanut ketään pois eikä katkaissut välejä. Riitti, että hän avasi kalenterin, näytti todelliset velvoitteet ja sanoi ääneen sen, mitä Antti oli pitkään pelännyt sanoa.
Heidän kotinsa oli ensisijaisesti heitä itseään varten. Vieraita otettiin vastaan mielellään — mutta vain silloin, kun heidät todella oli kutsuttu.