— Sen näkee sitten, Johanna vastasi huolettomasti. — Lapset ovat kinunneet koko matkan, että pääsisivät näkemään talon.
Hänen vanhempi poikansa oli jo pinkaisemassa kohti vajaa, ja nuorempi tytär painoi nenäänsä ikkunalasia vasten kurkkiakseen sisälle.
— Vajaa ette sitten mene, Anna huomautti heti. — Siellä on työkaluja ja muuta keskeneräistä.
Johanna vain huiskaisi kättään, aivan kuin varoitus olisi ollut turhaa nipottamista.
— Kyllä ne osaavat varoa.
Anna ei jäänyt luottamaan siihen. Hän lähti lasten perään, ehti vajan ovelle ennen heitä ja käänsi salvan kiinni. Sillä välin Antti kantoi sisälle kasseja, joita sukulaiset olivat tuoneet mukanaan.
Vieraat kotiutuivat hämmästyttävän nopeasti. Mika kuljeskeli aidanviertä pitkin ja mittaili katseellaan, mihin kohtaan grilli kannattaisi pystyttää. Matti tutki pihan omenapuita ja ilmoitti asiantuntevasti, että kahdesta oksasta pitäisi päästä eroon. Johanna puolestaan kiersi sisällä huoneesta toiseen, vilkaisi molempiin makuuhuoneisiin ja kysyi lopulta, kumpi niistä oli tarkoitettu vieraille.
— Meillä ei ole erillistä vierashuonetta, Anna sanoi.
— Entä tämä?
Johanna osoitti pientä makuuhuonetta, jossa Anna ja Antti säilyttivät vielä muuttolaatikoita, remonttitarvikkeita ja sekalaisia työkaluja.
— Siitä on tulossa Antin työhuone.
— Kirjoituspöydän voi laittaa ikkunan alle, Johanna ehdotti heti. — Sohvan voisi jättää seinustalle yöpymisiä varten.
— Emme ole vielä päättäneet, mitä sinne tulee.
Johanna hymyili hänelle tavalla, joka sai Annan tuntemaan, ettei häntä ollut kuultu lainkaan. Ikään kuin kyse olisi ollut vain siitä, ettei Anna ollut ymmärtänyt ilmiselvää ratkaisua.
— Minä vain sanon, mikä olisi käytännöllistä.
Anna ei vastannut. Hän palasi keittiöön ja alkoi purkaa tuotuja ruokakasseja pöydälle ja kaappeihin.
Kun tee oli juotu, Helena katseli pöydän ääressä istuvia ihmisiä, suoristi selkäänsä ja siirtyi siihen asiaan, jonka vuoksi he olivat selvästi tulleet.
— No niin, talohan on nyt ostettu. Hienoa! Me olemme jo perheen kesken päättäneet, että vietämme kesän täällä teidän luonanne.
Hän sanoi sen kevyesti, melkein iloisena ilmoituksena, ja vilkaisi poikaansa odottaen tämän nyökkäävän saman tien hyväksyvästi.
Anna käänsi katseensa ikkunaan. Elokuun loppuun oli vielä useita viikkoja, mutta Helenan äänensävystä ymmärsi, ettei puhe rajoittunut vain tähän kesään. Sukulaiset olivat mielessään jo jakaneet tulevatkin loma-ajat ja viikonloput keskenään.
— Ketkä tarkalleen ottaen ovat päättäneet? Anna kysyi.
— Me juttelimme siitä ryhmässä, Johanna selitti. — Äiti ja isä voisivat käydä viikolla, ja me tulisimme lasten kanssa. Mikan täytyy tehdä osa elokuusta töitä, joten hän kulkisi välillä kaupunkiin.
— Missä ryhmässä?
— Meillä on erillinen perheryhmä.
Antti nosti päänsä äkisti.
— Miksi minä en ole siinä mukana?
Johanna kohautti olkapäitään.
— Se tehtiin nopeasti, ettei yhteinen keskustelu täyttyisi kaikesta suunnittelusta.
— Eli te olette keskustelleet meidän talostamme ilman meitä? Anna tarkensi rauhallisesti.
— Älä nyt muotoile sitä noin, Helena puuttui väliin. — Emme me ole valtaamassa mitään. Haluamme vain olla lähekkäin ja viettää aikaa yhdessä.
Hän nousi tuoliltaan ja käveli eteisen suuntaan, aivan kuin huonejärjestys olisi jo päätetty.
— Me Matin kanssa otamme sen makuuhuoneen, joka on keittiön vieressä. Yöllä on hankala kulkea pitkää matkaa. Johanna lapsineen mahtuu toiseen huoneeseen. Mika voi tuoda vaikka retkisängyn.
Anna kääntyi katsomaan miestään.
Antti räpäytti hämmentyneenä silmiään ja siirsi sitten katseensa äitiinsä.
— Missä meidän olisi tarkoitus nukkua?
— Te olette nuoria, Helena vastasi kuin asia olisi ollut itsestäänselvyys. — Pihalle voi pystyttää kunnollisen teltan. Elokuussa on vielä lämmintä.
Muutamaksi sekunniksi Antti näytti siltä, ettei hän saanut sanaa suustaan.
— Ehdotatko sinä, että me luovutamme omasta makuuhuoneestamme?
— Ei nyt koko ajaksi. Voimmehan me vuorotella. Ja sitä paitsi teidän oli joka tapauksessa tarkoitus touhuta tontilla.
Johanna asettui heti äitinsä puolelle.
— Lapsilla on rytmit. Heille teltta ei ole hyvä ratkaisu. Te taas voitte ajatella sen luontolomana.
Anna seurasi miehensä kasvoja. Antti oli jo avaamassa suutaan, ja Anna tiesi tarkalleen, mitä sieltä olisi tulossa. Se sama vanha lause: ”Katsotaan nyt, kyllä me jotain keksitään.” Sen tunnisti kireästä hymystä ja liian nopeasti vedetystä hengityksestä.
Aiemmin tällaiset myönnytykset olivat koskeneet yhtä päivällistä, jotakin yhteistä ajomatkaa tai juhlapyhän ohjelmaa. Nyt Antti oli vähällä ojentaa sukulaisilleen talon, jonka lainaa he kaksi maksaisivat vielä vuosikausia.
Anna nousi pöydästä.
— Odottakaa hetki.
Hän meni makuuhuoneeseen ja palasi takaisin muistikirja kädessään. Sen väliin oli kerätty ostoslistoja, maksupäivämääriä, remonttimuistiinpanoja ja tulevien kuukausien laskelmia.
Anna laski vihkon eteensä, avasi sen oikeasta kohdasta ja silitti sivua kämmenellään.
Helena katsoi häntä varuillaan.
— Mikä tuo on?
— Talon menot.
— Mihin me niitä tarvitsemme?
— Jos aiotte asua täällä koko kesän, teidän on hyvä ymmärtää, mitä sellainen asuminen maksaa.
Mika lakkasi tuijottamasta ulos ja istuutui takaisin pöydän ääreen.
Anna kuljetti sormeaan riviltä toiselle.
— Asuntolainan kuukausierä. Vakuutus. Sähkö. Vesi. Jätehuolto. Kiinteistövero. Laitteiden huolto. Pihan ylläpito. Remonttitarvikkeet, joita ostamme sitä mukaa kun työt etenevät.
— Miten remontti liittyy meidän tuloomme? Johanna kysyi.
— Hyvinkin suoraan. Jos tänne majoittuu meidän lisäksemme kuusi ihmistä, työt pysähtyvät. Te ehditte jo nimetä omaksenne huoneen, jossa materiaalit ovat nyt varastossa. Se tarkoittaa, että tavaroita täytyy siirtää muualle ja koko aikataulu muuttuu.
— Kyllähän me voimme auttaa, Matti tarjoutui.
— Hyvä. Siinä tapauksessa emme jaa etukäteen vain huoneita, vaan myös tehtävät.
Anna käänsi esiin seuraavan sivun.
— Nurmikon leikkaaminen, istutusten kastelu ja hoito, lasten jälkien siivoaminen, ruokaostokset, ruoanlaitto, kylpyhuoneen pesu, vedenkulutus ja sähkönkäyttö. Mika suunnittelee isoa grilliä, joten mukaan täytyy laskea polttopuut tai hiilet, paikan siistiminen sekä turvallisuudesta huolehtiminen.
Mika suoristautui tuolissaan.
— Kyllä minä grillistä itse vastaan.
— Erinomaista. Kirjaan sen ylös.
Mikan kulmat painuivat yhteen, mutta hän ei sanonut enempää.
Anna teki laskelman nopeasti. Hän ei maininnut talon ostohintaa eikä ottanut puheeksi heidän tulojaan. Hän luetteli ainoastaan ne pakolliset menot ja lisäkulut, jotka syntyisivät siitä, että talossa asuisi suuren osan kesästä kokonainen joukko ihmisiä.
— Jos tulette kaikki yhtä aikaa ja viivytte elokuun loppuun asti, teidän osuutenne tämän ajanjakson talokuluista on suunnilleen kolmannes, Anna sanoi ja napautti kynällä sivua. — Ruoat jokainen ostaa itse. Ylimääräinen sähkön- ja vedenkulutus maksetaan erikseen. Remontti ei pysähdy, joten huoneiden on oltava päivisin vapaana töitä varten.